— Sen voit tehdä sormuksettakin. Sitä en voi sinulle hankkia; se on veljelläni Torstenilla.
— Sepä on vahinko, se. Kynäsankarilla moisella kuin hän ei tule eläessään olemaan muun kuin musteen kanssa tekemistä. Mutta maltapas — nytpä johtuu jotakin mieleeni. Tapasin Torstenin päivää ennen, kun hän lähti Parisiin. Oli puhe sormuksesta, ja silloin hän vakuutti kadottaneensa sen viikkoa sitä ennen.
— Onko se mahdollista? Ei hän minulle siitä mitään virkkanut.
— Ei kai virkkanut, kun te kaksi aina olitte torassa keskenänne. Johtuu jotakin mieleeni. Sanottiinhan isoisästäsi, että hänellä oli onni kaikessa ja että hän siitä tuli niinkuin hiukan kovaksi mieleltään, niin että vähät välitti kaikesta muusta, kunhan vain itse onnistui siinä, mihin ryhtyi.
— Olenhan kuullut tuota noin kerrottavan.
— No joko ymmärrät? Mitä sanot kuninkaasta? Eikö hän ole niinkuin hiukan jäykkä mieleltään, niin ettei lempokaan saa häntä luopumaan siitä, minkä hän kerran on päähänsä saanut, vaikka se olisi kuinkakin mieletöntä?
— Niin, mutta kun hän aina tahtoo sitä, mikä on oikeata, reipasta ja hyvää.
— Seis, poikaseni! Kuningasta kyllä kunnioitan siinä missä toinenkin, sitä älköön kukaan tulko toisin sanomaan. Mutta onko se hänen syynsä, että hän on ihminen ja voi erehtyä? Silloin ei kukaan saa häntä taipumaan. Kun nyt siihen lisäksi tulee, että hänelle kaikki onnistuu, niinkuin tiedämme, niin….
— Niin mitä?
— Niin uskallan vannoa, että hänellä on sormus, jonka Torsten on kadottanut. Juuri sama sormus!