Kaikkia edellisiä voittoja suurempi voitto oli kuitenkin se, että äly ja ihmisyys olivat voittaneet itsevaltiaan uppiniskaisuuden. Samoin kuin Kaarle Kustaan aikana, tuli nytkin usein esille tuo kysymys, joka aina on uudistuva joka kerta, kun suurten ja väkeväin luonteitten ylpeys paisuu myötäkäymisen tuulessa:
Mitä on sillä vielä jäljellä, joka on maailman voittanut? Itsensä voittaminen.
6. EBBA BERTELSKÖLDIN KIRJE VELJELLEEN, HENKIVARTIJARAKUUNAIN LUUTNANTILLE KUSTAA AADOLF BERTELSKÖLDILLE.
Tukholmassa 24. p:nä tammik. 1704.
Cher Gustave!
En voi sinulle kyllin kertoa, millä sydämen halulla minä, hyljätty sisar, olen ottanut vastaan kirjeesi. Minä pidän sinua niin herttaisen rakkaana, ettei maailmassa ole toista olemassa: ainoastaan yksi, joka johonkin määrin voi olla kaltaisesi, ja se on… Coeur de ma vie, Kustaa, ellet pian tule takaisin, niin ei sisarellasi ole ketään, joka häntä voisi lohduttaa…
Rakas veljeni, en ole unohtanut, mitä minulle kirjoitit, että kaikki voittosi merkitsisin siihen siniseen muistikirjaan, jonka olen saanut Eerikki Falkenbergiltä. Sen olen uskollisesti tehnyt, ja siinä on nyt jo koko joukko nimiä, joita en voi muistista luetella. Käydessään luonani on Eeva aina utelias tietämään, onko jotakin uutta tullut lisäksi. Olen sanonut hänelle, että se kaikki on hänen tähtensä tehty, vieläpä että Ruotsin ja Puolan kuninkaat ja Venäjän tsaari varmaankin tekevät rauhan, jos vain Eeva ei pane sitä vastaan ja kiihoita sinua semmoiseen kunnianhimoon, ettei rauhaa voi syntyä ennenkuin sinisilmäinen Eeva Falkenberg siihen suostuu.
"Ne siniset, siniset ne syynä siihenkin", sanoo Gyllenborg uudessa laulussaan Dafnesta ja Kloesta. Siihen vastaa Eeva toisella värillä, jota ei ole Ruotsin lipussa, nimittäin punaisella. Niin, rakas Kustaa, nyt on jo enemmän kuin puoliviidettä vuotta kulunut siitä, kun lähdit, ja yhä punastuu Eeva vieläkin joka kerta, kun sinusta puhumme. Mutta enpä voi taata hänen sentähden kaiken ikänsä punastuvan, mahdotonta, herra vaeltava ritariseni, mahdotonta. Eeva täyttää yhdeksäntoista vuotta maaliskuussa ja minä huhtikuussa, enfants d'Eve que nous sommes. Vuoden tahi kaksi saa vielä sotaa kestää, muuten…
Ah, ei, eräs Smoolannin tyttö lauloi minulle tuonnoin erään heidän vanhoja laulujaan:
"Viis'toista vuotta mä tahdon odotella. Ja jos et tule silloin, niin yhä odotan; ja ruusut ne kukkivat…"