Ei mikään Tegnér ole runoillen ylistänyt tätä yötä, niinkuin ei kukaan ole ylistänyt sitä päivää, joka seurasi. Onnettaret katselivat synkeinä ja ääneti karoliinien viimeisiä voitonunelmia.
Heti puoliyöstä kesäkuun 28. päivänä 1709 komensi Rehnsköld sotaväen liikkeelle. Joukot järjestettiin jo pimeässä, ja sekaannuksia syntyi. Venäläisten leirissä oltiin hiljaa kuin haudassa; ainoastaan kaukaa kaupungista kuului kirveen kalketta venäläisten varustuksilta.
Kaksi kuninkaan henkivartijaa, Kustaa Bertelsköld ja Eerikki Falkenberg, jotka molemmat oli kirjoitettu ratsumestareiksi henkivartijajoukkoon Holofzinin tappelun jälkeen, heittivät toisilleen jäähyväiset aamuhämärissä. — Jos kaadun, — sanoi Falkenberg, — niin sano minulta sisarellesi terveisiä, että olen kaatunut kuninkaani ja maani edestä, säilyttäen hänen kuvaansa sydämessäni viimeiseen asti.
— Ja jos minä kaadun, — vastasi Bertelsköld, — niin tervehdä sisartasi samoilla sanoilla ja sano vielä lisäksi, että voittojen kirja pysyi loppuun asti tahratonna, vaikka useita lehtiä jäikin kirjoittamatta.
Nyt kuului rummutusta venäläisten leiristä, ja ilmoitus tuli, että
tsaari asetteli armeijaansa vallitusten väliin, 130 kanuunan suojaan,
Pultavan kaupunki tukenaan. Oikeata siipeä komensi Bauer, vasenta
Menshikoff; keskustaa tsaari itse Sheremetjeff apulaisenaan.
Ruotsin jalkaväki sai käskyn Lewenhauptin johdolla rynnätä venäläisten varustuksia vastaan. Se tehtiin kanuunitta ja melkein kivääreittäkin, sillä ruudista oli puute, ja joukkojen tuli järjestäytyä vihollisen ampuessa. Siitä huolimatta ryntäsivät siniset paljain miekoin esiin ja valloittivat ensi hyökkäyksessä kaksi varustusta. Menshikoff teki, mitä urhoollinen päällikkö voi tehdä; kolme hevosta kaatui hänen altansa. Mutta ei mikään voinut pidättää ryntääviä.
Nyt lähti Ruotsin ratsuväki Hamiltonin, Krusen, Schlippenbachin ja Creutzin komentamana Venäjän ratsuväen kimppuun hyökkäämään. Tämä väistyi tieltä, oli vähällä joutua hämmennyksiin eikä paljon puuttunut, ettei sitä ajettu Worskla-virtaan tai erääseen suohon. Vanhan tavan mukaan suosi voitto ruotsalaisten aseita, ja Pultavan onnettaret rypistivät alussa kulmiaan Venäjän Pietarille.
Silloin alkoi ruotsalaisten päällikkökunnassa tuo keskinäinen kateus, joka sittemmin sai aikaan vuosien 1714, 1742, 1788, 1809 tappiot ja joka nyt tuotti vuoden 1709 tappion. Juuri voiton hetkellä, menestyksen ensimmäisellä askelella horjui kaikki ja hajosi liikkeiden yhteyden ja yhtenäisyyden puutteessa, kun ei ollut selvänäköistä ja johtavaa silmää, joka olisi tarkastanut asemaa ja vallinnut tapausten menoa. Kertomukset tästä ovat ristiriitaisia; useimmat vierittävät koko tämän äärettömän edesvastuun painon Rehnsköldin hartioille, mutta kaikki viittaa siihen, että Kaarle-kuninkaan jäntevä henki oli sinä päivänä veltostunut eikä leimunnutkaan enää kuin ukontuli sinistensä edessä. Samassa määrässä järjestyi ja voimistui venäläisten puolustus, jota tsaarin luja tahto johti; erehdykset korjattiin, yksilöiden vähempää voimaa korvasi laumain paljous, kaikkeen toimintaan vaikutti siellä se yksimielisyys, joka voittoa ennustaa, ja viimein muuttui puolustus hyökkäykseksi, alkanut tappio täydelliseksi riemuvoitoksi.
Lewenhaupt oli juuri aikeissa täydentää ensimmäistä menestystään ja marssi jo täyttä karkua eteenpäin, kun sai käskyn seisahtua, venäläisten rivien juuri alkaessa väistyä ja peräytyä virran yli. Seurauksena tämmöisistä käskyistä oli turmiota tuottava epäröiminen. Venäläiset estivät kenraali Roosin yhtymästä pääarmeijaan, jonka vuoksi hän siirtyi likemmä Pultavaa ja oli pakotettu, vähän aikaa vastarintaa tehtyään, antautumaan vangiksi. Virheelliset suulliset käskyt lisäsivät hämmennystä. Ei koskaan ollut semmoinen neuvottomuus vallinnut Kaarlen itsensä johtajana ollessa. Vasen sivusta sai käskyn tehdä viholliselle vastarintaa, sill'aikaa kun ratsuväki samalla siirrettiin niin hankalalle paikalle, että "sen täytyi pusertua kokoon kuin puuro." "Tämä näky" — sanoo Lewenhaupt omatekoisessa elämäkerrassaan — "oli minulle kuin puukonpisto; sydämeni vavahti, sillä vihollinen oli kolmea kertaa vahvempi ja saarteli meitä joka haaralta".
Kahdentoista pataljoonan, yhteensä 4,000:n miehen voimalla kävi Lewenhaupt vihollisen koko jalkaväen kimppuun, jota oli noin 20,000 miestä. — "Me menimme", sanoo päällikkö, "kuin uhrit päät seinää vasten." — Ensimmäinen hyökkäys oli vastustamaton ja mursi avaran aukon vihollisen rintamaan. Mutta pian kokoutuivat he jälleen ja kiersivät heikon ruotsalaisen rintaman, jolla ei ollut ratsuväkeä apunaan. Aukkoja syntyi, ruotsalaisten vasen sivusta erotettiin oikeanpuolisesta, kierrettiin, muserrettiin ja hajoitettiin. Lewenhaupt ratsasti oikealle sivustalle. Se oli niin ikään tulien saarroksessa, rusentui, hajosi ja pakeni. — "Minä asettauduin", sanoo hän, "miekka kädessä heitä vastaan, hutkin ja hakkasin, kun en saanut heitä pidätetyiksi. He huusivat kyllä kaikki seiso! seiso! mutta pakenivat ja juoksivat kuitenkin minkä jaksoivat."