Sillä aikaa oli Kaarle-kuningas kannattanut itseään paareilla sinne, missä milloinkin tulisimmin taisteltiin. Useita kuulia oli sattunut paareihin; hevonen oli ammuttu hänen altaan, kun hän malttamattomuudessaan koetti ratsastaa, ja henkensä pelastuksesta hän sai kiittää erästä nuorta upseeria, joka, itse ollen haavoitettu, antoi hänelle hevosensa. Jalka satulannuppiin nostettuna tapasi kuningas Lewenhauptin. — Vieläkö elätte? Mitä nyt ryhdymme tekemään, Lewenhaupt? — Tämä kokosi tuota pikaa jalkaväen jäännökset vasemmalta sivustalta ja kaiken ratsuväen, ympäri kuninkaan ja vetäytyi kuormaston luo.
Kauan vielä puolustihe oikea sivusta urhoudella, joka on mainittava karoliinien loistavimpain urotekojen rinnalla. Niiden monien esimerkkien joukossa, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle, mainitaan myöskin Uudenmaan rykmentti. Tämän urhoollisen joukon johtajana hyökkäsi nuori, suurta sukunimeään kunnialla kantava kreivi Torstenson varustusten puolustajain päälle ja heitti heidät nurin niskoin, mutta avuttomaksi jätettynä hän kaatui ja hänen kanssaan suurin osa hänen urhokkaita miehiään.
Myöskin tsaari Pietari ymmärsi voiton tärkeyden ja taisteli itse suurella miehuudella. Ratsastaen turkkilaisella hevosella, jonka hän oli sulttaanilta saanut, kiiti hän rivistä riviin, kehoittaen sotamiehiä ja upseereja kunnon sotilaiden tavoin tekemään velvollisuutensa. Hänen hattunsa läpi ammuttiin luoti, kun hän tahtoi uudestaan järjestää pakenevaa ratsuväkeään. Katariina Aleksejevna, sittemmin Venäjän keisarinna, työskenteli väsymättömästi taistelevain rivien takana. Väsyneille jakoi hän paloviinaa ja leipää, haavoittuneille kääreitä ja lääkkeitä.
Vähitellen raukesivat karoliinien voimat. Useat heidän urheimmista sankareistaan viruivat kuolevina Pultavan verisellä kentällä. Rehnsköld, Piper, Würtembergin prinssi, Schlippenbach, Roos ja useat muut sotapäälliköt olivat pakotetut vangeiksi antautumaan. Kaatuneita, haavoitettuja ja vangituita oli ruotsalaisten puolella 4,000 tai 5,000 miestä; venäläisten puolella oli kaatuneiden lukumäärä suurempi, mutta se oli vähäinen asia voiton äärettömään tärkeyteen nähden.
Helppo on arvata, mitä sitten seurasi — surullinen paluuretki voitetun sotajoukon tähteiden kanssa. — Kaksi päivää taistelun jälkeen, kesäkuun 30. päivänä klo 2 tienoissa jälkeen puolenpäivän, seisoi Kaarle-kuningas sotajoukkonsa jäännösten kanssa Dnieper-virran rannalla, "sopessa, jossa pikemmin sopi kaitsea lampaita ja vuohia kuin johtaa sotalaumoja väkevää ja voitollista vihollista vastaan". — Vihollisen sulkemana, ruumiin ja sielun ponnistuksista voipuneena, raivoten kuin se leijona, jonka näemme mitalissa, mihin on kirjoitettu indocilis pati, torjui voitettu, mutta sortumaton sankari vielä kauan sotapäällikköjensä rukouksia, "että pelastaisi itsensä, voidakseen kerran Ruotsinmaan pelastaa". — Vihdoin, myöhään illalla, kun venäläisten sotajoukko jo ahdisti ruotsalaiset Dnieper- ja Worskla-virtain yhtymäpaikkaan, antoi kuningas viedä itsensä 1,000:n uskottunsa sekä Mazeppan ja 3,000:n kasakan kanssa joen yli — näin jättäen pakahtuvin sydämin sen uskollisen armeijan, josta on sanottu, että se rakasti voittoa enemmän kuin henkeään, mutta kuningasta enemmän kuin voittoa. Eikä se ollutkaan Kaarle-kuningas, joka näin menetteli, se oli sortunut sielu, jolle sanottiin: jätä sotapäällikkyys ja rupea hallitsijaksi! Kumpiko oli viisaammin tehty, sen historia ratkaiskoon; sisällinen tunto sanoo meille: Kaarle-kuningas olisi ollut itselleen ja maineelleen uskollisempi, jos hän, sen sijaan, että puoliväkisin vaati itselleen vieraanvaraisuutta kristikunnan vihollisilta, olisi koko sotajoukkonsa kanssa kaatunut Dnieper-virran rannoilla!
Jo heinäkuun 1. päivänä antautui Lewenhaupt koko ruotsalaisen armeijan kanssa Dnieperin luona ja vietiin vankina Venäjän sisämaahan. Pultava kantoi hedelmänsä. Pultava säilytti muistojaan. Yksi niitä muistoja on se suuri lakeus kaupungin ulkopuolella, jota vieläkin sanotaan "ruotsalaisten haudaksi".
Ja tähän loppuu kertomus sinisistä ja voittojen kirjasta. Sitä jatketaan vielä toiste ja puhutaan siinä silloin vähemmän loistavista urotöistä — mutta ne kohtalot ovat omia muistojamme ja tunteitamme lähempänä.
VÄLSKÄRIN KAHDEKSAS KERTOMUS.
PAKOLAINEN.
Kun seura taas kokoontui yliskamariin, huomattiin, että yksi sen jäsenistä ei ollut saapuvilla. Sallimus, joka toisinaan tekee oikein hauskaa pilaa inhimillisistä asioista, oli lähettänyt oppineelle koulumestarille, maisteri Svenoniukselle, ankaran pakotuksen oikeaan käsivarteen, jota jäsentä kaikkina aikoina on katsottu koulumestarille virantoimituksessa välttämättömän tarpeelliseksi. Svenonius, joka samoin kuin kaikki muutkin hänen ammattiveljensä piti patukkaa kaiken koulujärjestyksen varsinaisena ohjaajana, oli nyt ahkerassa työssä saadakseen vastahakoinen, patukkaa käyttävän käsivartensa entiseen voimakkaaseen kuntoon ja ilmoitti olevansa estetty välskärin iltaseuraan saapumasta.