Pikku Jonathan ja muut lapset olivat ristiriitaisten tunteiden vallassa. He eivät voineet salata riemuaan siitä, että pelättävän patukan täytyi pysyä toimetonna; mutta heidän iloaan karvastutti kuitenkin pelko siitä, että välskärin kertomukset nyt keskeytyisivät ja ettei aurinko enää nousisikaan Pultavan verisiä tantereita valaisemaan. Olipa heidän ilonsa sentähden odottamaton, kun välskäri eräänä iltana kenenkään pyytämättä ilmoitti, että lanka jälleen tulisi rullalta juoksemaan, ja että verinen vyyhti oli valmis kerittäväksi.
— Minusta on hauskempi olla rankkasateessa kuin ensimmäisen ukonleimauksen painostavassa ilmassa, — sanoi hän, — ja minä olen oikein levoton päästäkseni pois Ukrainan aromailta. Vuosien 1700 ja 1709 välillä eläneille se aika tosin lienee ollut ylevän mielialan ja voitonriemun aikaa, mutta me, jotka tiedämme, mitä sitten seurasi, tunnemme ikäänkuin helteen sydäntämme ahdistavan ajatellessamme sitä varjoa, joka peitti voittojen loistoa. Parempi on siis seisoa hirvittävän todellisuuden keskellä kuin surumielin katsella riemujaan tuon tulevan onnettomuuden yön mustan harson läpi.
— Ellei serkulla ole parempaa ja hupaisempaa kerrottavaa, on aivan yhdentekevää, jos aloitamme lopusta — puuttui vanha isoäiti puheeseen, suorasukaisesti niinkuin hänen tapansa oli. — Aikakirjoissa satakoon ja leimutkoon; mutta teidän kertomustenne kanssa ei sillä ole mitään tekemistä. Saatattehan taivaan nimessä antaa pahan ilman mennä menojaan ja puhua sitä seuranneesta päivänpaisteesta. Sanokaa meille siis suoraan ja muitta mutkitta: ystäväiseni, niin ja niin kävi Kaarle XII:n, hän kohosi ilmaan kuin aurinko ja putosi maahan kuin karvakinnas, tappeli kyllä paljon ja kuoli naimatonna; johonka serkku saattaa lisätä, että oli vahinko niin urhoollista miestä ja että hänen aikanaan vaski oli parempaa kuin hopea. Sitten saattaa serkku antaa nuoren Bertelsköldin mennä naimisiin ja pitää komeat häät Mainiemen linnassa, ja siten olemme, toivoakseni, onnellisesti päässeet ohi isonvihan melskeiden ja saamme kuulla hiukan lisää Ebba Bertelsköldistä, siitä kunnon ihmisestä, ja kuninkaan sormuksesta.
— Enpä toivoisi, — murahti kapteeni Svanholm, joka kyllä kunnioitti ja ihaili vanhaa isoäitiä, mutta samalla suuresti surkutteli hänen huonoa aistiaan; — en kuitenkaan toivoisi, että veli Bäck niin helposti heittää luotaan Kaarle XII:n sotasäilän ja rupeaa hääpöydän sokerileivoksia rakentelemaan.
— Sekä kuningas että Kustaa Bertelsköld ovat maanpaossa ja vankeudessa; meidän täytyy ensin saada heidät sieltä takaisin, — kiiruhti Anna Sofia muistuttamaan, kun hän kapteenin viiksien tempauksista luuli aavistavansa myrskyilman tuloa.
— Miehuus! — huudahti kapteeni; — se maksaa kelpo iskuja, se!
— Löikö hän kaikki venäläiset kuoliaiksi? — kysäisi pikku Jonathan.
— Ei, — vastasi välskäri. — Sill'aikaa, kun venäläiset valloittivat hänen maitaan, peittosi Kaarle XII ystäviään turkkilaisia hengiltä. Se kuuluu suuren miehen eriskummallisuuksiin. Muuten saan sanoa serkulleni — ja samassa kääntyi välskäri hiukan närkästyneenä isoäidin puoleen — ettei kelläkään ihmisellä ole lupa olla aikansa eli aikansa tapausten ulkopuolella. Yhtä vähän saatan hankkia häitä Mainiemen linnaan isonvihan aikana kuin kellekään voisi pistää päähän hankkia tanssia huoneeseen, jonka kaikki neljä nurkkaa ovat ilmitulessa. Rauhallisina ja hiljaisina aikoina — jos semmoista aikaa onkaan, joka sen nimen ansaitsee — silloin ehkä käy laatuun, että yksi ja toinen ikäänkuin putoaa saranoiltaan ja menettelee tässä maailmassa oman päänsä mukaan. Mutta suurina ja myrskyisinä aikoina muuttuvat kaikki niiden mukaisiksi. Mitä korkeammalle tapausten aallot nousevat, sitä korkeammalla keinuu jokainen pieni pursi, jopa jokainen niiden päällä uiskenteleva lastukin, eikä lepoa ole ennenkuin synkässä syvyydessä. Ja suomalaisella aatelismiehellä, sotilaalla, Kaarle XII:n henkivartijalla ei olisi isonvihan aikana muuta ajattelemista kuin naimistaan! Eihän kuninkaalla itselläänkään ollut siihen aikaa, vaikka oli kysymys hänen suvulleen tulevasta kruunusta. Ei, serkkuseni, käydessämme istuttamaan ajantiedoista otettua siementä täytyy meidän laskea se semmoiseen maanlaatuun, joka soveltuu sen omalle luonteelle, ja antaa sen kasvaa omista juuristaan, paikkailematta sitä millään koristuksilla: Voinhan antaa koko siemenen olla sillänsä, niinkuin lukemattomat menneiden aikain siemenet ovat olleet hedelmälliseen maahan lankeamatta; mutta jos mieli sen kasvaa, täytyy sen kasvaa itsestään eikä minusta. En voi aikakausia valaa uudelleen. Herra on ne kerran suuressa valimossaan semmoisiksi valanut.
— No-no, — sanoi vanha isoäiti leppeästi hymyillen niinkuin aina, — ei saa serkkuni panna pahakseen, että minä, joka olen rauhaa rakastava ihminen, hiukan pelästyn tuota historian ankaraa ryöppyilmaa. Kertokaa te vain niinkuin asia vaatii; jos meno käy liian julmaksi, koetan pitää varani, että saan sukkani oikein kudotuksi, jottei toinen jalkaterä tule toista pitemmäksi. Täällä on kyllä kuuntelijoita, jotka ovat sotaan innostuneempia kuin minä. Näenpä jo serkku Svanholmin sotaisasta katsannosta, että suuria tappeluita on tulossa, ja johan näkyvät sekä Anna Sofia että Jonathan luulevan olevansa sakeimmassa kuulatuiskussa.
— Kummi kulta, kertokaapa, kuinka hän peittosi turkkilaisia hengiltä, — puuttui taas puheeseen erinomaisen sotaisa pikku Jonathan, joka heti kohta rohkaisi mielensä, kun kuuli, että hänetkin luettiin Kaarle XII:n ihailijain joukkoon.