— Ei ukkoseni, — vastasi välskäri, — Siitä leikistä saat parempia tietoja Ruotsin historiasta. Meidän tulee varoa kuljeksimasta liian kauas maailmalle, voisimme silloin viipyä poissa yhtä kauan kuin kuningas Turkinmaalla, omaksi ja valtakuntansa suureksi vahingoksi. Siitä on jo kauan, kun viimeksi olimme Suomessa, ja meidän on nyt katsottava, kuinka tämä maa kantaa raskasta osaansa Kaarle XII:n voitoissa ja vaurioissa.
— Mikä on siis kahdeksannen kertomuksen nimi?
— Pakolainen. Sillä siihen aikaan pakenivat kohtaloaan kaikki, jotka paeta taisivat. Sotavanki karkasi vieraasta maasta; naapuri pakeni naapurin luo, talonpoika jätti poltetun talonsa, kaupunkilainen tyhjennetyn kauppapuotiinsa ja oppinut kumoon kaadetut kirjahyllynsä. Myrsky pyyhkäisi mukaansa kaikki, mitä sen tielle sattui: vei ahneelta hänen raha-arkkunsa ja köyhältä hänen viimeisen äyrinsä, puhalsi satamista rauhalliset laivaliput ja maasta siemenet, hevosen valjailta, härän laitumelta, miehen aurankurjesta, lesken viimeisen pojan, maan leivän ja ytimen, jopa toivonkin kansan sydämestä. Aika, joka nyt eteemme avautuu, on mullistusten aika, jolloin voitonhuudot muuttuivat voihkinaksi, ja jolloin taisteltiin hurjia taisteluita hyljätyn ja poljetun maan tähteistä. Sillä hän, jonka lähinnä Jumalaa olisi pitänyt suojella rajaa ja säilyttää sille viljelyksen hedelmiä, joita niin monet vuosisadat vaivalloisesti, jopa sanomattomalla kieltäymykselläkin olivat erämailta vallanneet — hän jatkoi loitolla uskottomain maassa tuota vaarallista, vieraista kruunuista käymäänsä peliä: — hän, jonka paljas nimikin oli enemmän kuin sotajoukko ja jonka pieninkin, nyt hyödytön voitto olisi pelastanut Suomen häviöön joutumasta, hän kurotti vielä maanpaossakin päänsä yli Euroopan ja yli maailman kuullakseen maineen tuhatkielistä sorinaa, joka kertoeli hänen nimeänsä, kuullakseen osmanien sotahuudon hälinää, joka oli päästävä hänet hänen onnensa pilauksesta. Järkähtämätönnä uskossaan totuuden ja oikeuden voittoon ei hän havainnut, kuinka tutkimaton sallimus uursi hänen valtansa perustuksia ja irroitti kiven toisensa perästä hänen edeltäjiensä jättiläisrakennuksesta. Maakuntia, linnoja, sotajoukkoja sortui toinen toisensa perästä väkivaltaan ja vereen, Ruotsi hajosi, Suomi nääntyi ja kaikki horjui hänen allansa, mutta hän seisoi pystyssä, yksinään, lannistumatonna, kyeten kaikkeen muuhun, mutta ei taipumaan epävakaisen inhimillisen onnen alle; voittaen kaiken, mitä historia tietää kertoa sankariavuista, mutta kuitenkin ollen pienintäkin pienempi siinä, ettei osannut unhottaa ja antaa anteeksi — suurempi kuin kukaan muu kaikesta kieltäytyessään, mutta kuitenkin kykenemätön itseänsä kieltämään!
1. YLIOPPILAAT LÄHTEVÄT SOTAAN.
Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella huhtikuuta 1710 oli erään pommerilaisen kaljaasin onnistunut päästä pujotteleimaan Aurajoen suulla vielä ajelehtivien jäälauttojen välitse, ja se laski nyt maihin Turun rantasiltain luona jyvälastiaan purkamaan. Edellisenä vuonna oli maassa ollut kova kato, niin että rukiitten hinta talvella nousi aina 20:een ja 30:een talariin tynnyriltä, ja tietysti tunkeutui nyt koko joukko halullisia ostajia esille, päästäkseen osalliseksi pommerilaisen tuomasta avusta. Kansaa kaikenlaista, kauppiaita, porvareita, virkamiehiä, oppineita ja oppimattomia, sekä joukko leivättömiä käsityöläisiä ja merimiehiä tulvasi rantaan, saadakseen tarpeensa kohtuullisella hinnalla, ja pommerilaisen oli varsin vaikea saada heitä ymmärtämään, että korkea kruunu jo oli tilannut hänen lastinsa Suomen sotaväkeä varten.
Toiveissaan pettynyt väkijoukko alkoi napista. — Mitä tämä on? — huusi eräs roteva teurastaja, jolla ei enää ollut mitään teurastamista, — pitääkö meidän nähdä nälkää lihoittaaksemme kenraali Lybeckerin jo ennestään lihavaa kukkaroa! Anna mennä viidestätoista talarista, ja päällisiksi kunnon kimpale sianlihaa, jollet ole juutalainen!
— Kenraali syököön vähän vähemmän, niin hän marssii paremmin, — virkkoi eräs toinen. — Kuulepas sinä, pommerilainen naurisnaama, älä päästä ruununrottaa jyvähinkaloosi, muuten se nakertaa siihen reiän.
— Etkö häpeä, härkäsaksa! — huusi eräs paksu varusmestari, joka kyynärpäittensä avulla tunkeusi joukon läpi. — Tässä on mies, jolla on komissariaatin käsky ottaa jyvät vastaan, ja jos joku tohtii jotakin mukista, kyllä minä hänet muokkaan!
— Napauttakaa vähän tuota ruunun rosvoa! — huusivat taas toiset äänet. — Vetäkää häntä vasten kuonoa, mokomaa valtionpetturia! Nyt he aikovat anastaa itselleen kaiken viljan, nylkeäkseen sekä meitä että kruunua!
— Odottakaapa, te olutratit, te paltunpaistajat, te tiskinnuolijat, kyllä minä opetan teitä herjaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalia, kun koko maan onni on meidän miekankärjessämme! — kiljui varusmestari vihoissaan, päästyään onnellisesti pommerilaisen laivan kannelle pujahtamaan.