Laulu oli vaiennut, ja ylioppilaat olivat seisahtuneet rantakadulle. Heidän vähän aikaa kiivaasti neuvoteltuaan kuului joukosta yhä äänekkäämpiä huutoja: — karsserille! karsserille! — Ja kohta oli koko joukko liikkeellä yliopistolle päin, jonne merimieskin paremman työn puutteessa seurasi heitä.

Turun kuninkaallisella yliopistolla oli siihen aikaan, niinkuin vielä satakunta vuotta jälkeenpäinkin, vähäpätöinen huoneistonsa juuri siinä korkeassa muurissa, joka oli kirkkomäen ympärillä lähinnä tuomiokirkkoa; ja saman muurin sivulla, kalustohuoneen ja kirjaston välillä, oli erityinen ulkoneva rakennus, jonka tärkeänä tehtävänä oli olla karsserina eli koppina, joksi seppä sen oikein suomensi. Tänne ylioppilaat nyt ohjasivat kulkunsa, ja tuskin olivat he tulleet paikalle, kun jo uskalsivat tehdä, mitä arvattavasti eivät olisi uskaltaneet, jos ankara ja pelätty piispa Johannes Gezelius nuorempi, yliopiston varakansleri, olisi ollut kaupungissa, nimittäin että suurella huudolla vaativat vangittujen toveriensa vapauttamista. — Vangit ulos! — huusivat he. — Karsseri auki! Peldanus ulos! Miltopaeus ulos! Bång ulos! Kaikki vangit vapaiksi taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta!

Vahtimestari Tuuli, vanha eronsaanut lipunkantaja, joka oli tullut sotaan kykenemättömäksi Lundin tappelussa, ei arvatenkaan ollut tottumaton tällaisiin vieraisiin, sillä hän piti varansa eikä aukaissutkaan teljettyä porttia, vaan kurkisti ainoastaan pienestä, portin päällä olevasta, rautaristikolla varustetusta ikkunasta, ja kysyi äreällä äänellä, "mitä tyhmyyksiä he nyt taas aikoivat tehdä?" Pari tarkasti nakattua mädännyttä munaa ja uudistettu huuto "vangit ulos!" oli vastaus kysymykseen, vastaus siksi selvä, ettei sitä käynyt väärin ymmärtäminen. Tuuli pysyi kuitenkin tyynenä, mitä ei hänen nimestään päättäen olisi voinut uskoa, ja lähti sen enempää sanasotaan ryhtymättä katsomaan, olivatko lukot ja ristikot tarpeellisessa kunnossa.

Ylioppilaat seisoivat hetkisen neuvottomina. Rohkeimmat ehdottivat, että heti tehtäisiin rynnäkkö porttia vastaan ja sitä tietä väkisin tunkeuduttaisiin karsserihuoneeseen. Toiset katsoivat helpommaksi ja viisaammaksi, että käytäisiin kulman ympäri, tunkeuduttaisiin sisään isosta portista, joka kaiken päivää oli auki, ja pihan puolelta vapautettaisiin vangitut toverit. Varovaisimmat sitävastoin olivat sitä mieltä, että miehissä mentäisiin rehtorin luo anomalla anomaan sitä, mistä muuten voisi olla pahat seuraukset.

Ennenkuin vielä oli päätöstä tehty, keskeytyivät heidän tuumailunsa äkisti sen johdosta, että rehtori parin konsistorin jäsenen kanssa läheni kokouspaikkaa. Meidän on muistettava, että nuo tarmokkaat piispat, molemmat Gezeliukset, isä ja poika, lähes kahden miespolven ajan olivat pitäneet opiskelevaa nuorisoa Turussa ylen ankarassa kurissa, jota muutenkin sen ajan henki vaati ja jonka nyt ainoastaan uhkaava yleinen vaara ja ankaran esimiehen poissa-olo oli saanut horjumaan. Kun piispa Gezelius nuorempi, joka muuten oli punaverinen ja hyvinvoipa kasvoiltaan, tapansa mukaan tarkasteli terävillä ruskeilla silmillään ylioppilasten joukkoa, silloin ei kukaan uskaltanut suutaan avata eikä kättään liikauttaa muuta varten kuin osoittaakseen rajattominta kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Nyt hän oli poissa, mutta polvesta polveen kulkenut kunnioitus yliopistollista virkamahtia kohtaan ei ollut vielä ehtinyt unohtua, ja niin pian kuin rehtori huomattiin, lensivät kaikki lakit päästä, ei hiiskaustakaan kuulunut, ja kaikki odottivat paljain päin, mitä yliopiston lähinnä ylimmällä päällysmiehellä oli heille sanomista.

Rehtori, professori Tammelin, oli laiha mies ja vähäpätöinen ulkonäöltään, jota kumminkin vähän ylensi hänen papillinen pukunsa ja se itsetietoisuuden tunne, joka näinä aikoina kieltämättä oli jumaluusopillisen tiedekunnan tunnusmerkkejä. Hän astui nuorison keskelle niin varmasti kuin kirkkoruhtinaan sijainen ainakin, ja puhutteli ylioppilaita latinaksi, sillä silloin käytettiin tätä oppineiden kieltä yleisesti kaikissa opettajain ja oppilasten välisissä asioissa, ja tällä kertaa tapahtui se ehkäpä senkin tähden, ettei ympärillä seisova, paikalle rientänyt väkijoukko pääsisi selville yliopiston sisällisistä riidoista. — Mitä tämä melunne tarkoittaa? — sanoi hän. — Miksikä tulette tänne aseiden kanssa, ja mikä on syynä siihen meteliin, joka jo useita viikkoja on häirinnyt yliopiston rauhaa ja sitä kunnioitusta, jota olette velvolliset sen säännöille osoittamaan?

Gabriel Peldan,[14] sen urhean Israel Peldanin veli, joka tällä kertaa istui arestissa, astui nyt joukosta esiin, kumarsi syvään rehtorinsa edessä ja vastasi kysymykseen pelkäämättä ja yhtä sujuvalla latinankielellä kuin oppinut professorikin. — Teidän jaloutenne, — sanoi hän, — tuntee paljon paremmin kuin me halvat oppilaat sen hädän ja vaaran, johon maa on joutunut moskovalaisten äkkiarvaamattoman päällekarkauksen johdosta, ja tietää, kuinka kruunun käskynhaltija on kuuluttanut, että ylioppilaidenkin on saatava aseet ja harjoitettava vihollista vastaan lähtemään. Minä uskallan sanoa sen, ja me kaikki tulemme sen verellämme todistamaan, että me ylioppilaat suurimmalla halulla ja innolla tahdomme tätä korkeata käskyä totella ja mielellämme kuolla urhoollisen kuninkaamme ja rakkaan isänmaan edestä. Mutta nyt ovat, kenties vastoin teidän jaloutenne tietoa ja tahtoa, muutamat, joiden tarkoitukset maan ja meidän suhteen eivät ole rehellisiä, asettaneet kaikenlaisia esteitä ja viivykkeitä tämän meidän hartaimman halumme tielle. Ja kun me, niistä huolimatta, olemme käskettyihin sotaharjoituksiimme kokoontuneet ja kenties liian isolla äänellä hyvän tarkoituksemme ilmaisseet, on muutamat meistä kapinannostajina suljettu karsseriin ja sillä tavoin estetty isänmaata palvelemasta. Sentähden olemme, nöyrää kuuliaisuuttamme ja kunnioitustamme teidän jaloutenne käskyille muuten osoittaen, tulleet tänne alamaisuudessa rukoilemaan vangittujen toveriemme vapauttamista, että me kaikki, niin pian kuin mahdollista on, voisimme sotaan lähteä ja että kuninkaallisen majesteetin tahto siten, mitä meihin tulee, pian täytettäisiin,

— Teidän nöyrä puheenne, Peldanus, — vastasi rehtori, — ei sovi oikein yhteen sen röyhkeän käytöksen ja sen melun kanssa, joka täällä juuri yliopiston pyhien muurien juurella on omansa ajamaan sen rauhalliset runottaret pakosalle. Nuoret miehet, te erehdytte suuresti, jos luulette isänmaan vaaraa voitavan poistaa uhkauksilla ja hälinällä, kun kaikkien pelastus voidaan saavuttaa vain kaikkien yksimielisyyden avulla. Yliopiston viranomaiset eivät tietysti ole voineet asettua maaherran käskyä vastaan, mutta eivät tahdo myöskään tinkimättä totella sitä, mikä on julkisesti lakia ja asetusta vastaan. Yliopiston sääntöjen viimeisen luvun toisessa pykälässä sanotaan selvästi: Studiosi habebunt vacationem militice, cujuscunque sortis sint conditionis[15]

— Teidän jaloutenne suvaitkoon muistaa heti sen jälkeen seuraavat sanat: nec sub quocunque denique titulo ad eam inviti trahentur[16] vastasi Peldanus, johon nähtävästi oli tarttunut tuo tavallinen akateeminen väittelynhalu, niinpian kuin ruvettiin puhumaan roomalaista kieltä.

Hieno puna rehtorin poskilla osoitti, että muistutus oli sattunut, mutta hän katsoi parhaaksi olla rupeamatta mihinkään vastaväittelyyn. — Konsistoriumi, — jatkoi hän, — on tarkoin punninnut sen suuren vaaran, joka uhkaa Suomen tulevaisuutta, jos opiskeleva nuoriso, joka on kutsuttu aikanaan maan virkoja hoitamaan ja sen valistuksesta huolta pitämään, kaatuisi vihollista vastaan taistellessaan ja siten pitäisi tulevia sukupolvia raakuudessa ja pimeydessä. Juuri sentähden ovat yliopiston hallitusmiehet katsoneet tarpeelliseksi lykätä sotaharjoitukset toistaiseksi, kunnes kuninkaallinen neuvoskunta on ehtinyt antaa päätöksensä meidän alamaisten epäilyksiemme johdosta, ja myöskin antaneet kurittaa niitä teidän joukostanne, jotka malttamattomimmin ovat käyneet näitä teidän esimiestenne viisaita toimenpiteitä tyhjäksi tekemään. Nyt on tästä kumminkin jo varmoja tietoja saapunut, ja asianomaiset ovat säätäneet, että vain kaksikymmentä miestä, jotka ovat ruumiiltaan kookkaat ja vahvat, mutta opin harjoituksiin vähemmän halulliset, tulee lähteä sotaan, mutta muut pysykööt rauhallisesti alallaan in literis et artibus.[17] Nuoret miehet, teidän alkujaan hyvään aikomukseenne nähden ja ajan vaatimuksia huomioon ottaen tahdomme me, teidän esimiehenne, tällä kertaa antaa teidän vähemmän soveliaan käytöksenne anteeksi ja laskea vapaiksi toverinne, jotka karsserissa istuneet ovat, sillä ehdolla, että te noudatatte kuninkaallisen hallituksen käskyä ja itse valitsette joukostanne nuo kaksikymmentä sotilasta. Menkää siis rauhassa te muut, ja palvelkaa maatanne ei melulla ja uhalla, vaan kiitettävillä teoilla.