Näin puhuttuaan poistui rehtori, jättäen koko tämän nuoren joukon neuvottomuuden ja epäilyksen valtaan. Mieluinen ei ollut se sanoma, että vain harvat heistä oli valittava vuodattamaan vertansa isänmaan edestä. Heidän innostuksensa ei ollut sitä laatua, joka, ollen sanoissa mahtava, kuohahtaa maljan ympärillä ja huomenna jo on riutunut. He olivat aikansa ja kansansa tosi poikia, valmiita lähtemään — ei koreihin juhlapitoihin, vaan raudankovan aikakauden tositoimiin, ja he tunsivat itsensä, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa siihen aikaan, kyllin väkeviksi taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan. Sentähden masensi vanhuuden viisas varovaisuus kuin kylmä sadekuuro heidän nuorekasta intoaan, ja muutamat rohkeimmat uskalsivat ehdottaa, että heti kohta ja sen enempää lupaa kysymättä samottaisiin vihollista vastaan. Toiset taas muistuttivat, että kenraali Lybecker jo silloin oli kovissa vihoissa yliopiston varakanslerin, piispa Gezeliuksen kanssa, ja luultavasti tulisi puoltamaan heidän uppiniskaisuuttaan, piispaa suututtaakseen. Mutta Lybecker ei ollutkaan mies innostamaan suomalaisten ylioppilaiden isänmaallista mieltä. Inhon huudahdus kuului heti kohta, kun hänen nimeään mainittiin, ja kun kohta sen jälkeen vangitut laskettiin irti, päätettiin vastustamatta mukautua rehtorin käskyihin.
— Se aika tulee vielä ja tuleepa ennenkuin soisimmekaan, jolloin jokainen meistä, joka voi pyssyä hoitaa, saa tapella oman kynnyksensä edessä, — sanoi viisas ja reipas Gabriel Peldan tulevia tapahtumia aavistaen.
— Mutta minä tahdon mennä nyt heti kohta vihollista vastaan — ja minä — ja minä — ja minä, — huusi viisikymmentä innokasta ääntä yhtä haavaa. Ja samassa alettiin kiistellä siitä, kuka olisi pääsevä noiden kahdenkymmenen joukkoon ja vannottiin, kaikkien muinaisajan jumalain ja jumalattarien nimessä, ettei kukaan ollut "opin harjoituksiin vähemmin halullinen" kuin puhuja itse, ja jos ruumiin voimaa kysyttäisiin, niin sopisihan koettaa heti kohta. Pyrkivien luku oli ylen suuri; täytyi viimein vetää arpaa. Ne, jotka saivat sota-arvan, kiinnittivät sen heti kohta uljaasti lakkiinsa, jotavastoin ne, jotka tuomittiin kirjan ääressä pysymään, närkästyksissään ja pahoilla mielin polkivat arpalippunsa jalkoihinsa.
Kun arpa oli vedetty, syntyi noiden kahdenkymmenen onnellisen kesken puhe siitä, kuka heidän keskuudestaan olisi korpraaliksi valittava.
— Simon Bång olkoon korpraalimme! — huusivat useimmat äänet, ja Simon Bång nimitettiin paikalla toimeensa. Hän oli yksi noista kahdeksasta rauhanhäiritsijästä, jotka olivat karsserissa olleet, ja oli hän joukon hartevimpia miehiä. Mutta Simon Bångilla oli epäilyksensä ja hän ilmoitti ottavansa tarjotun arvon vastaan ainoastaan sillä ehdolla, että joukkoa samalla johtaisi sotaan harjaantunut kapteeni.
— Joutavia! — sanoivat muutamat. — Joka yksinään on ajanut yksitoista kisälliä pakoon Kerttulinmäellä, voi myöskin yksinään hajoittaa kokonaisen vihollisen armeijan.
— En peruuta sanojani, — vastasi Bång, joka oli yhtä hyvin tunnettu voimastaan kuin itsepäisyydestään.
— Bång on oikeassa, — sanoi Peldan. — Mutta kenenkä valitsemme? Täällä ei ole yhtään oikeata karoliinia enää kaupungissa, paitsi nilkku Tavast, kädetön Ridderstorm ja juoppo Falström. Jos menemme Lybeckerin luo ilman omaa päällikköä, niin hän pistää meidät riveihin, tai antaa meille miehen, joka on häneltä oppinut peräytymään.
— Jos herrat haluavat päällikökseen ja toverikseen kunnon karoliinin, joka on ollut tulessa vähän jo ennenkin, niin olen minä valmis siksi rupeamaan, kunnes korkein päällikkyys osoittaa minulle toisen paikan, — kuului yht'äkkiä voimakas miehen ääni virkkavan. Ylioppilaat kääntyivät päin ja näkivät tuon jo ennenmainitun, merimiehen vaatteisiin puetun pitkän miehen, joka oli astunut maihin pommerilaisesta kaljaasista. Simon Bång tuskin ylettyi tämän jättiläisen olkapäiden tasalle.
Kysyttiin vähän kummastellen, kuka hän oli.