Kaarle XII oli perinyt hyvän annoksen isänsä naisten seurassa osoittamaa ujoutta ja välitti, jos mahdollista, vielä vähemmän heidän suloudestaan. Seitsentoistavuotias hän oli, oli ollut jo lähes kolme vuotta kuninkaana, ja monet viettelykset olisivat pyydystäneet hänet pauloihinsa ja lukemattomat viattomankin lemmen verkot tahtoneet kietoa, ellei hänen jäykkä kylmyytensä jo ennakolta olisi kaikki pyyteet tehnyt turhiksi. Hänen astuessaan saliin, jossa vilisi kirjava seura mitä heleimmissä puvuissa, syntyi siellä yht'äkkiä hiljaisuus, ikäänkuin talven lumi olisi peittänyt tuon nuoruuden ja ilon kevään, joka vast'ikään oli laskenut leikkiä vahakynttiläin valossa. Näöltään vähän hämillään astui kuningas lyhyitä kumarruksia tehden näiden loistavien rivien välitse, kunnes salin perällä tapasi muutamia henkivartijaväkeen kuuluvia upseereja, joiden kanssa hän ryhtyi puhelemaan, nähtävästi iloissaan siitä, että pääsi pois häntä vaivaavien uteliaiden silmien piiristä.
Tuskin hän oli kadonnut väkijoukkoon, kun nuoruus ja kevytmielisyys taas astuivat keskilattialle. Nuoret naiset ja keikailevat nuorukaiset eivät malttaneet olla hymyilemättä veitikkamaisesti ja tekemättä pisteliäitä muistutuksia. Milloin he katsoivat vahalla kiilloitettua lattiaa, milloin taas toisiinsa, koettaen salata nauruaan, joka siitä vain kävi hillittömämmäksi. Syy oli selvä. Ajattelematta asiaa oli kuningas, kolme penikulmaa ankarasti ratsastettuaan, tullut semmoisenaan tanssisaliin metsästysretkeltään. Se näkyi selvästi hänen puvustaan; luultavasti se oli vielä tahrattu karhun verellä, joka vast'ikään oli virrannut hänen lyhyen keihäänsä tiessä. Mutta semmoisiin oli totuttu, ja metsästäjän rohkeus, samoin kuin sotilaankin, vaikuttaa aina vilkkaisiin mieliin. Mutta oli siinä vielä muutakin, joka yllytti hoviväkeä nauramaan — vähäinen asia tosin, mutta kuitenkin semmoinen, josta kuningaskin joutuu naurun alaiseksi — hän tuli sisään korkeissa metsästyssaappaissaan, jalat lumisina. Seuraus siitä oli, että joka askelella, minkä kuninkaallinen nuorukainen astui kirkkaaksi kiilloitetulla lattialla, joka näytti varta vasten olevan aiottu ainoastaan silkkikengillä astuttavaksi, jäi siihen musta märkä tahra noista suurista saappaista. Noita kuninkaallisia jälkiä nyt nuoriso piloillaan osoitteli, kun eräs neiti oli ollut niin rohkea, että kehoitti ystäviään katsomaan "Kaarle kuninkaan talvitietä".[1]
He eivät silloin tienneet, nämä iloiset ja meluavat perhoset, että Kaarle kuningas oli jättävä paljonkin jälkiä maailman läpi marssiessaan, mutta ei valkoisia lumisia jälkiä, vaan punaisia ja verisiä, jotka kulkivat Tukholman saleista halki Euroopan aina Mustanmeren rannikoille asti.
Niiden joukossa, jotka muita pisteliäämmin puhuivat noista kuninkaallisten jalkain tekemistä viattomista jäljistä, oli eräs pitkäkasvuinen, hoikka nuorukainen, kalpean ja kivulloisen näköinen, vaaleatukkainen ja kasvoiltaan hieno ja älykäs, mutta vähän pilkallinen. Hänen huulillaan pyöri jo uusi pilapuhe "karhun käpälistä", kun hän samassa tunsi kovan käden laskeutuvan olalleen ja kuuli jonkun kuiskaavan korvaansa vihasta värisevällä äänellä: — Varo, Torsten, ivaamasta karhua; voi tapahtua, että hänen käpälistään löytyvät leijonan kynnet.
Puhuteltu kääntyi päin ja näki edessään kauniin, mustatukkaisen nuorukaisen, tuskin kuusitoistavuotiaan, mutta niin leveärintaisen ja hartevan, että hän, vaikka olikin niin nuori, näytti olevan vaarallinen vastustaja. Tämä nuorukainen oli sama ratsastaja, joka oli seurannut kuningasta Drottningholmaan, ja hän oli puettu samanlaiseen ratsastuspukuun kuin se, mikä oli saattanut hänen herransa hoviväen pilkattavaksi.
Kalpea Merkuriukseksi pukeutunut nuorukainen koetti silmäillä toista isällisen huolestuneesti, mutta ei kuitenkaan voinut ivaansa peittää. — Mais qu'avez-vous donc, Gustave? — hän sanoi — minkälainen puku! Katso ympärillesi, mon ami, et ole nyt metsässä. Olet ilmeisesti erehtynyt; tämä seura tässä ei ole mäntyjä ja kuusia, niinkuin ehkä luulet, äläkä suinkaan luule, mon coeur, näitä naisia katajapensaiksi. Oletko varma siitä, että olet kutsuttu, pauvre Gustave? Pyydän sinua, lainaa minulta siivet ja hupene pois, tai vaihda ainakin pukua; saatathan ruveta esim. Kerberokseksi.
Mustatukkainen nuorukainen, jonka käsivarsi varmaankin oli vahvempi kuin hänen kielensä, olisi arvattavasti antanut kiivaan vastauksen, jollei samassa hyvin nuori, tuskin viisitoistavuotias tyttö, joka oli metsänneidoksi pukeutunut, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja kuiskannut: — Älä huoli hänestä, Kustaa, hän on tottunut hiomaan kieltään teräviä hovineitejä vastaan. Tule, minäkin olen metsänväkeä; minä tuon sinulle vihreällä sulkatöyhdöllä koristetun myssyn, ja sitten annamme kamaripalvelijan harjata takkisi. Oletpa toki kauniimpi kaikkia muita, — lisäsi hän veitikkamaisesti, ja hänen lempeät, siniset silmänsä hymyilivät niin hellästi ja kirkkaasti, että Kustaa tunsi leppyneensä ja mielellään antoi viedä itsensä erääseen syrjähuoneeseen.
Torsten naurahti ja pyörähti kantapäillään, hakeakseen uusia esineitä sukkeluuksilleen.
— Voiko teidän armonne sanoa minulle, ketä nuo kolme nuorta tuolla ovat, — sanoi muuan äsken tullut muukalainen diplomaatti eräälle kuningattaren hovinaiselle. — Yksi heistä näyttää päältä, toinen kädeltä ja kolmas sydämeltä, kaikki samaa runkoa.
— Oikein arvattu, kreiviseni, — vastasi hovinainen. — He ovat kaksi veljeä ja yksi sisar, kaikki Bertelsköldin perhettä — kenties tunsittekin kreivi vainajan; hän oli hieno, rakastettava herra, mutta hävisi reduktsionin takia. Tuo kalpea nuorukainen, kreivi Torsten, aikoo diplomaattiselle uralle ja on äskettäin saanut paikan Ruotsin lähetystössä Parisissa. Nuorempi veli, kreivi Kustaa Aadolf, on henkivartijarakuunain kornetti ja yksi nuoren kuninkaamme alituisia seurakumppaneita. Tuo suloinen vaaleaverinen tyttö on Ebba Cecilia Bertelsköld, josta eivät edes hovin pahat kieletkään voi mitään pahaa sanoa, vaikka hän äskettäin tätinsä, kreivitär Sparren välityksellä on päässyt virkaatekeväksi kamarineidiksi prinsessa Ulriika Eleonooran luo. Mutta mitä kummia! Hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi pukeutua sodanjumala Marsiksi. Jos alamaisimmasti rohkenen tehdä pienen muistutuksen, niin sodanjumalaltamme puuttuu vähäinen tuntomerkki, joka ennen muinoin aina kuului hänen ulkomuotoonsa — et cela, c'est la barbe. Todellakin kreivi, parraton ukkosen jumala on minusta yhtä vähän luonnollinen kuin viiksikäs sulotar.