Kreivi myhähti, ja hänen huulillaan pyöri yksi noita vastaväitteitä, jotka ovat varta vasten aiotut kumottavaksi. Mutta ennenkuin kuuntelemme tämän keskustelun jatkoa, käykäämme saamaan selkoa siitä, miten tämä juro kuninkaallinen nuorukainen, joka vastikään oli karhunajosta palannut, oli saatu hovin naamiohuveihin ottamaan osaa.
Leskikuningatar Hedvig Eleonooralla oli yhtä paljon huolta pojanpojastaan Kaarle XII:sta kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle XI:sta. Tälle rajupäiselle, takkuiselle ja kömpelölle pojalle, joka ei edes osannut ranskaakaan, olisi pitänyt opettaa ihmisyyttä ja kuninkaallisia tapoja; äidillisessä huolessaan ei kuningatar luullut olevan siinä kyllin, että poika osasi harjoitella sotamiehiä ja puhua latinaa; valtakunnan hallitsijan piti myöskin osata mielistellä kauniita naisia ja tanssittaa heitä taitavasti. Äiti parka, hänen kasvatuksensa ei ollut siinä kohden Kaarle XI:n suhteen ensinkään onnistunut, sen hän oli mieliharmikseen saanut kokea viitenäkolmatta pitkänä vuotena, jolloin hovissa ei tiedetty muusta kuin jumalisuuden harjoituksista, sotaharjoituksista, kilpa-ajoista, metsästyksestä ja jääkalastuksesta. Kuningatar Ulriika Eleonoora vanhempi ei ollut oppinut edes viittä lehteä ja valttia pelaamaan; mutta nyt oli aika tullut, jolloin iloisempi elämä taas oli saatava Ruotsissa vallalle. Kaarle XII oli kasvatettava keikariksi; lujille se otti, ja sinä päivänä, jolloin tämä itse asetti kruunun päähänsä kruunausjuhlassa, alkoi vanha isoäiti aavistaa, että poika, päästyään itse hallitsemaan, ei enää olisikaan muiden hallittavissa.
Kuinka paljon vaivaa ja vastusta hän olikaan jo ennen saanut nähdä pikku Kaarlesta, kun tämä hovimaalari Behmille sanoi vasten silmiä, että tämä oli marakatin näköinen!
Leskikuningatar piti maalarin puolta, prinssin täytyi pyytää anteeksi — mutta eipä, hän ei peruuttanutkaan sanojaan; Behm oli kuin olikin marakatin näköinen. Ei ollut helppo taivuttaa niin jäykkää luonnetta kohteliaisuuteen. Mutta vanha isoäiti pysyi lujana ja tarkoitti varmaankin hyvää, oman katsantokantansa mukaan. Hän muisteli kaihoten vanhan holhooja-ajan komeutta; tuskin oli Kaarle XI silmänsä sulkenut, ja tuskin oli toinnuttu suuren linnanpalon jälkeen, ennenkuin vainajan hautajaisia vietettiin hyviksi alkajaisiksi semmoisella loistolla, jota ei Ruotsissa ollut moneen aikaan nähty. Sitten tuli kruunausjuhla, sitten eräät kuninkaalliset häät y.m., ja niin tulivat hovitanssiaiset vähitellen tavaksi. Nuori kuningas oli myöntyväinen sillä ehdolla, että sai pitää huolta hänkin omista huvituksistaan oman päänsä mukaan. Mutta ei oma taipumus eikä myöskään myöntyväisyys isoäidin tahtoon saattanut Kaarle XII:ta näiden loistavain huvitusten tielle. Siihen sai hänet rakkaus rakastettavaan vanhempaan sisareensa Hedvig Sofiaan, joka juuri silloin ikänsä kukoistuksessa ollen meni naimisiin Schleswig-Holsteinin nuoren ja iloisen herttuan Fredrikin kanssa. Tämän sisaren vuoksi virtasi reduktsionin hopea Kaarle XI:n rahastohuoneesta naamiohuveihin ja hovipitoihin; hänen vuoksensa unohti Kaarle XII useasti omat metsästysseikkailunsa, käydäkseen sisaren lempeämpiin huvituksiin osalliseksi; hän se oli, tämä hyvä ja iloinen kuninkaanlapsi — kylliksi lapsi vielä vaihtaakseen hänelle tarjotun Englannin kruunun vähäiseen riidanalaiseen herttuakuntaan, ja kylliksi viaton vielä huomatakseen niitä orjantappuroita, jotka niin aikaisin pistivät esiin hänen vähäisen ylhäisyytensä kruunusta — hän se oli, joka sai Euroopan erehtymään nuoren leijonan luonteesta ja siten välillisesti kutoi kokoon suuren pohjoismaisen sodan sekavat langat.
Hedvig Sofia oli nyt Kielissä ja kirjoitti sieltä kahdeksantoistavuotiaan ruhtinattaren kirjeitä seitsentoistavuotiaalle ruhtinaalle. Sanansaattaja oli juuri tuonut yhden näitä kirjeitä, jotka olivat täynnä lapsellista viattomuutta, ja leskikuningatar oli ottanut sen vastaan kuninkaan poissa ollessa. Vanha rouva oli ymmärtänyt salata närkästystään siitä, että kuningas tahratussa metsästyspuvussa oli tullut hänen loistaviin tansseihinsa ja päätti vielä kerran "kasvattaa" pojanpoikaansa. Hän haki hänet käsiinsä sotaherrain joukosta, ja pyysi saada puhutella häntä ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvinkin tärkeitä asioita ilmoitettavana. Nämä tärkeät asiat olivat Hedvig Sofian kirje ja sitä seurannut siro harlekiinin naamio, joka oli pistetty kauniisti kudottuun holsteinilaiseen koriin.
Kuningas luki kirjeen, ja mitä pitemmälle hän luki, sitä enemmän kirkastui hänen korkea otsansa, kunnes hän naamion nähtyään remahti niin makeaan ja iloiseen nauruun, että selvään näkyi, kuinka lämpimästi hän rakasti sisartaan — tuota sisartaan, joka äidin ohella oli ainoa nainen, jota Kaarle XII:n saattaa sanoa rakastaneen.
Hymyillen ojensi hän kirjeen leskikuningattarelle, joka vähän vaivalloisesti tavaili kokoon seuraavat herttaisella huolimattomuudella kirjoitetut rivit:[2]
"Au roy de Suede.
Suurivaltaisin Kuningas.
Toivon tämän kirjeen kohtaavan Teidän Majesteettinne terveenä, ja koska edellisessä kirjeessäni lupasin kertoa Teidän Majesteetillenne niistä huvituksista, joita P. Kristian silloin aikoi panna toimeen, niin ilmoitan nyt tämän kautta että perjantaina oli täällä tanssiaiset ja pidot samalla, ja kun oli päästy ruualta, pukeutuivat P. Maria Elisabet ja P. Kristian ja me muut naiset ja herrat narrinkurisiin vaatteisiin ja tanssimme erään aivan sievän hypyn, ja kun oli tanssittu tarpeeksi, paneuduimme herttua ja minä ja minun seuranaiseni täydelliseen narrinpukuun ja niin tulimme tanssien sisään. Herttua oli narri, minä hänen rouvansa ja toiset olivat muita ilvehtijöitä. Se näytti varsin huvittavalta, ja me tanssimme aina aamuun asti. Tänne Kieliin on kokoontunut paljon kansaa ympäristöstä. Kolme kertaa viikossa on meillä iltaseura ja kaksi kertaa viikossa tanssit, ja muina viikon päivinä käymme katsomassa näytelmiä. Nyt on herttuan ja minun vuoro saada jotakin hauskaa toimeen, ja niin saattaa ehkä kohta tapahtuakin. Minä toivon, että voisimme olla niin onnelliset, että Teidän Majesteettinne olisi täällä, sitten ilomme olisi täydellinen. Herttua jättäytyy alamaisuudessa Teidän Majesteettinne suosioon ja hänen ylhäisyytensä herttuatar tekee samoin; muuten pyydän aina hiljaisuudessa saada pysyä Teidän Majesteettinne armoissa ja olen suurimmalla kunnioituksella Teidän Majesteettinne