— Seuraus tulee olemaan se, että teidän ylhäisyytenne Viipurin kukistuttua saa koko Venäjän voiman niskaansa.
— Se on oleva minun asiani. Jääkää hyvästi, herra majuri! Suonette anteeksi, että tähdelliset tehtävät…
— Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa kumminkin, että minä vähäisen joukkoni kanssa menen partioretkille, pyytelemään vihollisen sanansaattajia ja kuormastoja…
— Kuinka sanoittekaan? Ylioppilaita ja teinejä? Ei, herra majuri, minä en voi vastata siitä, että te menetätte heidät uhkayrityksissänne. Te jäätte tänne joukkonne kanssa, kunnes saan sopivamman tilaisuuden käyttää teitä.
— Veri vuotaa juuri lähellämme, kanuunat jyskävät, Suomen esimuuri kaatuu, ja te kiellätte minua taistelemasta!
— Minä käsken teitä pysymään paikoillanne, ja te tottelette minun komentoani. Hyvästi!
— Teidän ylhäisyytenne… Nyt näen jo edeltäpäin Suomen kohtalon! Mistä syystä täytyy kansan, joka niin mielellään tahtoisi sotia, olla onnettomuudekseen kytkettynä kelvottomaan päällikköön!
Nämä viimeiset sanat mutisi urhoollinen henkivartija partaansa ja poistui kenraalin huoneesta sydän täynnä surua ja mielikarvautta.
3. RUTTO VUONNA 1710.
Urhoollisen puolustuksen perästä oli Viipuri, oman onnensa nojaan heitettynä, ollut pakotettu suostumaan pakkosovintoon 10. päivänä kesäkuuta, ja Stjernstrålen täytyi suuremman osan kanssa jäljellä olevia sotilaitaan antautua sotavangiksi ja jättää viholliselle 140 kanuunaa, 8 mörssäriä ja melkoinen määrä kaikenlaisia sotatarpeita. Vielä samana vuonna 3. päivänä syyskuuta täytyi Käkisalmen linnan 231:ne kanuunoineen, 40:ne mörssäreineen ja 381,00:ne ruutinauloineen antautua, sittenkun sen vähälukuinen, kolmen- tai neljänsadan miehen suuruinen vartijaväki kahden viikon päivät oli puolustanut linnaa enemmän kuin kymmenkertaista voimaa vastaan. Ikuisiksi ajoiksi oli Ruotsi nyt kadottanut Suomen ja Laatokan. Hirveitä väkivaltaisuuksia harjoitettiin Viipurin ympärillä olevissa pitäjissä, hurjia tekoja, hirmuisuuksia, joiden muistoa vuosisadat tuskin ovat voineet hävittää ja joille ainoastaan Pohjanmaalla muutamia vuosia myöhemmin tehdyt ilkityöt vetävät vertoja. Emme tahdo uudistaa surullisia muistoja, tahdomme äänettöminä käydä niiden ohitse ja muistuttaa vain, että Venäjän sotajoukkojen ankara kuri ja ylimalkaan sääliväinen käytös maata kohtaan myöhemmissä sodissa ei onneksi ole voinut antaa mitään käsitystä Isonvihan kauhistuksista.