— Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, nostoväkeä on vaikea harjoittaa ja pitää ruuassa, mutta luulisin kuitenkin sen olevan mahdollista kelvollisten päälliköiden ja viisaiden toimien avulla. Mutta teidän ylhäisyytenne on väärässä, kun sanoo näitä rehellisiä talonpoikia roisto- ja roskaväeksi. He ovat todellakin maan mehu ja ydin, ja heidän rehellinen ja miehuullinen aikomuksensa käydä vihollista vastaan ansaitsee paremman nimityksen ja parempaa kohtelua. Valitettavasti lienee nyt kuitenkin koko väennosto mennyt myttyyn.
— Millä tavoin?
— Suokaa anteeksi, että sanon sen — syynä siihen on uskomaton ja ylenmäärin moitittava huolimattomuus. Eräs Pohjanmaalta äsken tullut ylioppilas kertoi minulle, että oli pidetty katselmusta Ilmajoella, ja sittenkun yksi mies kustakin talosta oli saanut luvan palata kotiinsa ja yksi tai kaksi semmoisiin taloihin, jotka jo olivat antaneet kolme tai neljä miestä kruunulle, oli siellä kuitenkin ollut tähteenä nimismiestensä ja pitäjänkirjuriensa sekä arvokkaimpien talonpoikain johtamana 4,200 miestä, kaikki hyvää ja kelvollista väkeä. Tämä joukko oli lähtenyt liikkeelle, mutta ei oltu heidän kuormastostaan eikä ravinnostaan pidetty pienintäkään huolta. Heidän kulkunsa kävi sentähden kohta mahdottomaksi. Ensin karkasivat nimismiehet ja pitäjänkirjurit, sitten enin osa miehistöä, niin että tästä joukosta, joka olisi voinut pelastaa Viipurin, tuskin on muutamia satoja miehiä ja nekin kurjassa tilassa saapunut Kelttiin.
— No, mitäs minä sanoin majurille? Pelkkää kokoon haalittua roistoväkeä, joka ei sotakurista mitään tiedä. Jumalan kiitos, että heistä pääsimme.
— Teidän ylhäisyytenne — te voitte yhtä hyvin sanoa: Jumalan kiitos, että pääsemme Viipurista ja kohta koko Suomenmaasta!
— Mitä minä sille mahdan? Stjernstråle saa antautua. Minulla on tarpeeksi tekemistä itsestänikin.
— Ei, teidän ylhäisyytenne. Stjernstråle ei saa antautua. Meidän täytyy pelastaa Viipuri, vaikka se maksaisi kaiken armeijamme ja vielä oikean kätemme.
— Meidän! Meidänkö? Vaikka herra majuri onkin hänen majesteettinsa henkivartija, niin hänen majesteettinsa on kuitenkin suvainnut uskoa minulle Suomen päällikkyyden. Minä pyydän, ettei majuri sitä unohtaisi, kun puhuu siitä, mitä meidän täytyy tehdä.
— Teidän ylhäisyytenne, minä vannotan teitä kuninkaan ja oman kunnianne nimessä, maan pelastuksen ja jälkimaailman nimessä, joka kerran on tuomitseva tekojamme — pelastakaa Viipuri! Jos se kukistuu, niin on kenties piankin koko Suomi mennyttä kalua. Älkäämme laiminlyökö hetkistäkään, vaan lähtekäämme liikkeelle ja käykäämme rohkeasti vihollisen kimppuun, missä hyvänsä hänet tapaamme! Minä ymmärrän teidän ylhäisyytenne epäilykset; minä tiedän, että me olemme vihollista sekä mieslukuun että varustuksiin nähden paljon heikommat, mutta meillä on sitävastoin kuninkaamme esimerkki ja lannistumaton rohkeutemme; me puolustamme maatamme, me voimme ainakin kuolla sen edestä. Peräytyminen ja paikoillaan pysyminen lamauttaa mielet koko armeijassamme. Niin kauan kuin seisomme toimettomina täällä, vaikka melkein kuulemme tykinjyskeen Viipurista ja vaikka joka päivä jokin osa sen muureista kaatuu, jokin osa sen harvoista puolustajista vuotaa verta — niin kauan on jokainen käsi hervoton ja jokainen sotilas joukossamme kuin raajarikko. Mutta käskekää meidän käydä kohti ja karata vihollisen kimppuun, niin jumal'auta, meidän käsivartemme tulevat lujiksi kuin teräs, ja heikoinkin meistä on vetävä vertoja kymmenelle. Minä tunnen tämän kansan; teidän ylhäisyytenne pitäisi myöskin tuntea se. Se ei kelpaa leirielämään, se tahtoo veressä työtä tehdä, kun ei saa auran ja äkeen ääressä työskennellä. Jos kuninkaamme olisi täällä keskellämme, niin — minä vannon kunnon miekkani nimessä — hän ei viipyisi nyt leirissä, hän olisi kuin jehu vihollisten kimpussa ja ajaisi heidät kuin sudet pois heidän varmalta saaliiltaan. Lähtekäämme siis liikkeelle, jo tänä päivänä, nyt heti kohta! Minulla on johdossani vähäinen, viisikymmenmiehinen joukko ylioppilaita ja teinejä. Suokaa minulle se kunnia, että saan olla ensimmäisenä etujoukossa ja raivata tiemme puhtaaksi. Minä vannon teidän ylhäisyydellenne, että ellei Viipuri ole vapaa ennen tulevan kuun syntyä, on juhannuksen aurinko paistava sen muurien vierellä minun ja minun kumppanieni haudalle.
— Herra majuri, milloin olette oppinut noin kauniita puheita pitämään? Ne olisivat totta tosiaan oivallisia maljan ääressä, mutta vanhana soturina ja teidän päällikkönänne, herraseni, tulee minun ilmoittaa teille, etten ole neuvojanne pyytänyt enkä myöskään aio ottaa niitä ohjeekseni. Mitä teen, siitä vastaan minä yksistään hänen kuninkaalliselle majesteetilleen, joka on antanut minulle selvät käskyt, ja niitä totellakseni en katso itseäni oikeutetuksi ryhtymään tyhmänrohkeihin yrityksiin riittämättömillä voimilla. Ellei Stjernstråle voi auttaa itseään, niin en ainakaan minä pane kuninkaan väkeä hänen tähtensä alttiiksi, seuratkoon sitten siitä mitä hyvänsä.