— Voi sinua, kuningas! — puhkesi akka sanomattomassa raivossa huutamaan, — voi sinua, Kaarle, Ruotsin, Göötan ja Vendien kuningas, joka sanot itseäsi kristilliseksi ruhtinaaksi ja olet kuitenkin uskottomain liitossa ja tahraat maailman verellä ja kauhistuksella! Minä sanon sinulle, että sinun onnesi tähti on laskenut eikä ole koskaan enää yön pimeydestä nouseva. Veriset ovat sinun askelesi, ja veressä olet sinä turman tietä astuva, ja sinun vihollisesi tulevat sinusta riemuitsemaan, ja ne, joita sinä enimmin uskoit, ottavat sinun henkesi salaisesti yöllä…
Nyt tunkeusi maaherra ylenmäärin suuttuneena tietäjäakan eteen, ja kaksi vartiomiestä rohkaisi mielensä ja astui esiin häntä kiinni ottamaan.
— Älkää koskeko minuun, — huusi hän, — minussa on rutto!
Miesten kohotetut kädet vaipuivat alas tämän taikaiskun tavoin satuttavan sanan vaikutuksesta.
Mutta nyt olivatkin onnettoman naisen voimat rauenneet. Hän oli vähän aikaa ihan ääneti. Sitten hän vaipui verkalleen alas, mutta hänen huulensa liikahtivat vielä kerran vienosti ja hänen kuultiin sanovan: — Voi, voi Inkeriäkin! Synnissä hän on syntynyt ja on synnissä elänyt ja synnissä puhunut, ja henki on tullut hänen päällensä hukuttamaan häntä ja viemään häntä elävän Jumalan eteen…
Näin sanottuaan vaipui hän liikkumattomaksi maahan. Hänet nostettiin ylös. Hän oli kuollut.
Väkijoukko hajaantui tämän tapauksen kamalan vaikutuksen alaisena. Uhkamielisyyden kapinallinen henki oli ikäänkuin poispuhallettu joukon mielistä. Tietäjäakan sanat olivat hillinneet myrskyn kuin rankkasade. Seppä antoi mielellään viedä vaimonsa ruumiin pois; ei yksikään virkkanut enää sanaakaan vastaan. Tulevaisuuden haamut, jotka kuoleva vaimo oli esiin loihtinut, kummittelivat kaikkien mielessä.
— Enemmän hietaa, enemmän hietaa haudoille! — komensi taas maaherran ääni… — Ka, Bånghan se on! Minä tiedän asianne, ja olen vast'ikään saanut vastauksen Tukholmasta. Hallitus on myöntynyt anomukseen. Huomenna lähtee kirje kenraali Lybeckerille sisältäen sen kuninkaallisen senaatin antaman kehoituksen — sillä ylipäällikköä ei käy käskeminen — että hän antaisi kreivi Bertelsköldin vapaajoukon toimia omin päinsä vihollisen vahingoksi. Jääkää hyvästi, minä toivotan teille ja tovereillenne onnea!
* * * * *
Kaiken syksyä kesti terveydelle vahingollista, sumuista ilmaa — myrskytöntä, sateetonta, hallatonta, lumetonta — alinomaa raskas ja pilvinen taivas, joka lyijyisen holvin lailla peitti onnetonta maata. Ja tämän ahdistavan ilmakehän alla jatkoi rutto yhä edelleen hävityksiään, ja raskas ja synkeä alakuloisuus vallitsi kaikkialla. Vasta itse jouluyönä, jolloin maailman valkeus astui alas kuoleman varjojen maahan, selkeni taipumaton taivas, ensimmäinen pakkanen tuli, ja joulupäivänä klo 11 edellä puolenpäivän, väen kirkosta tullessa, näkyi aurinko, jota ei oltu nähty moniin pitkiin kuukausiin. Samalla virkosi toivo uuteen eloon onnettomain sydämissä eikä se heitä nyt pettänytkään. Rutto helpotti äkisti, ja tammikuussa seuraavana vuonna se lakkasi kokonaan. Mutta sen hävitykset olivat suuret. Turussa vei se kolmannen osan väestöä, joka silloin arvioitiin noin 6,700:ksi hengeksi. Kuinka suuri kuolleiden lukumäärä koko Suomessa oli, ei tiedetä, mutta yksistään Ruotsinmaan osaksi tuli vähintään 100,000 henkeä. Hovi ja virkakunnat pakenivat Tukholmasta; 20,000 ihmistä heitti henkensä; Kööpenhaminassa 23,000. Monet, jotka olivat menneet ruttoa pakoon, palasivat vasta myöhään talvella kaupunkeihin. Historia säilyttää tältä ajalta vieläkin kertomuksen eräästä suomalaisesta yli-inspehtorista Johan Erik Nordebergista, joka on kuuluisan Nordenskiöldin suvun kanta isä. Hän varusti luotettavan aluksen kaikenlaisilla tarpeilla, astui sitten, niinkuin muinoin Nooa, alukseensa vaimoineen, lapsineen ja palkollisineen ja purjehti niin useita kuukausia ympäri Ahvenanmaan saaristoa, päästämättä yhtään venettä tai ihmistä lähelle alustaan; ja tätä menoa hän jatkoi, kunnes pahin taudin aika oli mennyt ohi.