4. PORVOON PÄÄMAJA.
Vuodet 1711 ja 1712 menivät ilman suurempia sotatapauksia. Venäläisiä joukkoja liikkui hävitysretkillä Viipurista käsin; Venäjän laivasto ilmaantui saaristoon; mutta tsaari Pietarilla oli yllin kyllin huolta turkkilaisista eikä hänellä ollut aikaa ajatella Suomea. Varsovan luona voittajana suoriutunut kreivi Nieroth, rehellinen ja uskalias, mutta ikänsä ja kivulloisuuden heikontama sotavanhus, sai ylipäällikkyyden tässä maassa ja teki yrityksen valloittaakseen takaisin Viipurin. Se epäonnistui tykistön ja ruokavarain puutteessa. Ei voitu hänen nostoväkeänsäkään, joka oli huonosti varustettua, saada säännölliseen piiritykseen ryhtymään, vaan karkasi se lipuiltaan kotiseuduilleen takaisin. Viipurin kohtalo oli tähtiin kirjoitettuna.
Nieroth kuoli vuoden 1712 alussa, ja heinäkuussa samana vuonna kuningas määräsi Lybeckerin jälleen ylipäälliköksi, kenties juuri sentähden, että neuvoskunta oli tehnyt niin paljon kanteita häntä vastaan. Benderin mellakka lensi nyt huhun siivillä ympäri Euroopan, ja rauhoittunut tsaari alkoi katsella pohjoiseen päin. "Kaarle XII on hullu", huusivat yhteen ääneen sen ajan valtiomiehet, ja tsaari Pietari oli luultavasti samaa mieltä. Ainakin oli Ruotsin leijona menettänyt kaikki toiveensa Konstantinopolissa, ja tsaari sai nyt huoletta ruveta valloittamaan Suomea ja siten täydentämään valtaansa Itämerellä.
Ensimmäisen iskun kotkan kynsistä sai Helsinki. Tätä tapausta kuvailee Henrik Forsius topografisessa kertomuksessaan vuodelta 1757 seuraavin sanoin:
"Vuonna 1713 rukoussunnuntaina klo 11 a.p. tuli tänne Venäjän merilaivasto vihamielisessä aikomuksessa; ja koska tsaari silloin, miltei kenenkään tietämättä, vedätti aluksensa Herttonaisten salmen yli, niin eivät täkäläiset suomalaiset rykmentit[18] tästä hämmästyneinä voineet tehdä hänelle mitään sanottavaa vastarintaa, vaan olivat pakotetut, kyynelet silmissä, täältä paetessaan itse pistämään kaupungin tuleen. Venäläinen astuu sitten esteettömästi maihin ja jakaa miehistönsä siten, että yksi osa kokee sammuttaa julmaa tulenliekkiä kaupungissa, mutta ei voita tällä työllään sen enempää, kuin että saa muutamia puoleksi palaneita hirsiä ja meripuoteja sekä rannalla olevia taloja pelastetuksi. Toisella osalla joukoistaan hän ajattaa meidän pakenevaa väkeämme takaa, mutta pysähtyy vähän kulussaan, kun meidän väkemme ylimennessään oli polttanut kaksi Hämeentullin luona likellä kaupunkia olevaa siltaa. Kuitenkin on venäläinen niin väsymätön, että jäljelle jääneistä hirsistä tekee lautan ja vie väkensä yli. Sillä välin saivat meidän miehemme aikaa kokoontua tekemään vastarintaa Vanhassakaupungissa, mutta täytyi heidän kumminkin häiriötilaan jouduttuaan väistyä vihollisen tieltä. Venäläinen saa nyt kaikki paikat haltuunsa, mutta on pari päivää sen jälkeen, kun meidän ruotsalainen kaleerilaivastamme saapuu paikalle, pakotettu lähtemään täältä takaisin Porvooseen; josta se syksypuoleen tulee Helsinkiin jälleen, jolloin suuremmalla rohkeudella valloittaa kaupungin, ja pitää sen vallassaan 1721 vuoteen asti. Pakolaiset, joilla tähän aikaan oli suurempi turvallisuus metsän petojen keskellä kuin kotonaan, alkoivat nyt vähitellen parempaa toivoen hiipiä esiin. Jos venäläinen ei olisi pois lähtiessään jättänyt eheiksi kasarmejaan, jotka se täällä ollessaan oli rakentanut lähiseuduilta sinne kuljetetuista huoneista, niin asukkaat eivät olisi tienneet, mihin päänsä pistivät. He ovat kumminkin lauhemman ilman toivossa tyytyväiset siihen, että entisten hyvin rakennettujen huoneittensa ja kalliimman tavaransa sijaan saavat sijoittua muutamiin äkkipikaa kelvottomasti rakennettuihin ja pilaantuneihin kasarmeihin. Asukasten verellä tahrattu tuhka hämmästyttää heitä niin, että he vaivoin voivat tuntea entiset tonttipaikkansa."
Helsinki poltettiin, kun ei ollut aikaa eikä hevosia korjaamaan pois sinne koottuja runsaita varoja. Muutamat sanovat sen tapahtuneen Lybeckerin käskystä, ja varmaa on, että neuvoskuntakin häntä siitä paljon moitti. Lybeckerillä oli erinomainen kyky herättää närkästystä ja nurjaa mieltä. Kesällä hän tahtoi venäläisten lähetessä polttaa Turunkin — "vihollista vahingoittaaksensa." Se kyllä saatiin estetyksi, mutta paljas huhu siitä herätti yleistä suuttumusta Lewenhaupt ei näy unohtaneen esikuvaansa Lybeckeriä, kun hän 29 vuotta myöhemmin häpeällisellä pakomatkallaan pistätti Haminan kaupungin tuleen.
Urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt, joka silloin oli Uudenmaan jalkaväen kenraalimajuri, peräytyi Helsingistä Suomen pääarmeijan luo Porvooseen, ja nyt odotettiin taistelua. Mutta kohta lähestyi Venäjän laivasto, ja Lybecker peräytyi pois tieltä Mäntsälään sekä sieltä vielä ylemmäksi Hämettä kohti. Sillaikaa hävitti vihollinen rantamaata ja koko seutua Porvoon ympärillä. Samaan aikaan tuli sekä nuhteita neuvoskunnalta että lisäväkeä armeijalle. Lybecker samosi nyt takaisin Porvooseen, ja täällä tapaamme hänet jälleen kesällä 1713.
Porvoo, joka Viipurin kukistumisen jälkeen oli viimeinen vielä säilynyt kaupunki idän puolella, oli paljon kärsinyt 11. päivänä toukokuuta 1708 tapahtuneesta venäläisten hyökkäyksestä, jolloin 300 miehisen retkikunnan onnistui anastaa tämä linnoittamaton kaupunki. Tosin asettui 80 kaupungin nuorta miestä sillalle vihollista vastaan ja ajoi sen takaisin, jolloin vihollinen menetti 50 miestä; mutta seuraavana aamuna nousi tämä uudestaan maalle Tarkkisissa, löi puolustajain järjestämättömän joukon, ryösti kaupungin ja poltti osan siitä sekä läheiset maalaistalot. Tämän onnettomuuden ja sitä seuranneen ruttotaudin jälkeen ei Porvoo vielä ollut tointunut, puolet sen asukkaista oli kuollut tai hajaantunut sinne tänne, ja vanha jyrkkäkattoinen ja teräväharjainen tuomiokirkko katseli äänettömän vakavasti noita ahtaita, mutkaisia ja puoleksi poltettuja katuja ja noita sotilaslaumoja, joita päämajan ympärillä vilisi.
Kaupungissa ja sen lähitienoilla oli vilkasta liikettä. Osa sotajoukkoa oleskeli teltoissa sillä korkealla hiekkatöyräällä, jota kutsutaan Linnanmäeksi, ja joka on muinaisten varustusten jäännös, toiset taas majailivat läheisissä herraskartanoissa, jotavastoin nostoväki, jolla ei ollut telttoja saatavilla, oli ryhmittäin asettunut Näsinmäelle, vastapäätä kaupunkia. Satojen leirivalkeain savu nousi sinistä elokuun taivasta kohti, ja rummut rämisivät maahan sotketuilta viljavainioilta ja ryöstetyiltä naurismailta.
Suomen sotavoima oli taas karttunut 9,000:ksi mieheksi, jotka olivat sekä sotaan kykeneviä että taistelunhaluisia ja joista noin puolet oli säännöllistä sotaväkeä ja loput nostoväkeä. Tieto ja tunto siitä, että oli vähemmälläkin voimalla lyöty suuri venäläinen sotajoukko Narvan luona, asui vielä jokaisen rinnassa, eikä siis voittoa epäillyt kukaan. Jo vihdoin viimeinkin, niin monen häpeällisen ja vaivalloisen peräytymisen jälkeen, oli nyt siis saatava toden takaa taistella, ja ensi kerran pitkästä kotvasta kaikuivat taas iloiset ja rohkeat sotalaulut Suomen koivujen alla.