Kun siis kenraali Lybecker päällystönsä kanssa ratsasti sotajoukkojensa katselmusta pitämään, unohti sotamies vanhan kaunansa ja tervehti häntä kaikuvin hurraahuudoin siinä varmassa vakaumuksessa, että tämä katselmus ennusti rohkeata hyökkäystä joko Helsinkiä kohti, jossa vihollisen voima oli vähäpätöinen, tai Viipuria vastaan, jossa kovimpia kolahduksia, mutta suurempi kunniakin oli odotettavana.
Nämä toiveet kiihtyivät aina ilmeiseksi riemuksi, kun tieto tuli onnellisista retkistä, joita suomalaiset partiojoukot sekä idässä että lännessä olivat äskettäin vihollisen vahingoksi tehneet. Vähän matkaa Porvoosta sijaitsevan Jakarin kartanon herra, eversti Ramsay, oli alustalaisistaan kokoamansa vapaajoukon kanssa retkeillyt aina Helsingin porteille asti ja toi tänne vankeja yli neljänkymmenen; niiden joukossa kaksi upseeria. Idässä oli Bertelsköld vapaajoukkonsa avulla anastanut ison kuormaston Viipurin tienoilla, ja sitten vielä saanut kiinni erään lähetin, joka kuljetti tärkeitä kirjeitä sotaministeriltä Pietarista. Korpraali Bång, joka vei nämä kirjeet ylipäällikölle, ilmoitti, että osa Karjalan väestöä oli aseissa rohkean talonpojan Sallisen johtamana; että pelkäämätön Luukkonen, yhdessä alipäällikkönsä Långströmin kanssa vehkeili vihollisen selän takana, ja että lopuksi Bertelsköld toivoi voivansa katkaista kaiken maitse ylläpidettävän yhteyden Viipurin ja Pietarin väliltä, jos vain voisi luottaa Suomen etenevään sotajoukkoon.
Ylipäällikkö otti vastaan nämä sanomat vähän hämillään. Korkeimmasta käskystä hän oli vähän ennen antanut Luukkoselle majurin valtakirjan sekä nimittänyt Långströmin kapteeniksi. Mutta partiolaiset eivät olleet hänelle mieleen. Hän ei ollut hurraahuutoja kuulevinaankaan. Hän näki niissä epäsuoran kehoituksen taistelemaan; hän tunsi väkensä. Juromielisenä ratsasti hän Armfeltin rinnalla, peitellen toisinaan nolouttaan muutamilla äreillä, nostoväen kirjavia pukuja ja heidän tomppelimaista kiväärin kantotapaansa koskevilla muistutuksilla.
— En vastaa näistä miehistä paraatirintamassa, mutta kun he ovat silmätysten vihollisen kanssa ja kun kymmenen askelen päässä laukaistaan, silloin käyn takuuseen heistä, — vastasi urhoollinen Armfelt vähän närkästyen. — Teidän ylhäisyytenne antakoon vain heille tilaisuutta siihen.
— Johan ne lurjukset Viipurin luona näyttivät, mihinkä kelpaavat, — jatkoi Lybecker. — Eivätkö pötkineet käpälämäkeen kuin lammaslauma heti, kun kuulivat koiran haukunnan.
— Ei, teidän ylhäisyytenne, he eivät paenneet sentähden, että pelkäsivät vihollista; he pakenivat sentähden, kun eivät saaneet kohdata sitä mies miestä vastaan käsikähmässä, ja saman he tekevät nytkin, jos eivät saa tapella. Heidän reppunsa ovat kohta tyhjät, viljat heidän pelloillaan ja niityillään ovat korjaamatta. Kuinka saattaa teidän ylhäisyytenne vaatia heitä kestämään pitkällistä leirielämää, kun he eivät näe siitä muuta seurausta kuin alituisia marsseja eteen- ja taaksepäin, sill'aikaa kun vihollinen estämättä hävittää maata heidän ympärillänsä! Tämän väen kanssa ei suoriteta liikkeitä, vaan taistellaan. Pitääksemme sotajoukkomme koossa meidän täytyy taistella.
— Me olemme liian heikot, meidän täytyy odottaa lisäväkeä.
— Ja sill'aikaa, kun me saamme muutamia satoja miehiä lisää, saa vihollinen kymmeniä tuhansia. Sill'aikaa, kun säännölliset joukkomme ehkä saavat pari komppaniaa alokkaita lisäkseen, luopuu kenties kaksituhatta nostoväen miestä lipuistaan. Kaunis vuodenaika menee ohi, ja kohta tekevät syyssateet tiet mahdottomiksi kulkea. Teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy taistella!
— Jos tiet tulevat mahdottomiksi kulkea, niin on siitä enin haittaa viholliselle. Meille on eduksi, että viivytämme sitä niin kauan kuin mahdollista.
— Sill'aikaa, kun vihollinen elämöi tulella ja miekalla … kun maa vuotaa verta … kun närkästys, katkeruus ja häpeä täyttää kaikkien mielet! Ei, teidän ylhäisyytenne, sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ei tuumita, vaan toimitaan. Meillä on nyt 9,000 miestä, ja vihollisella tuskin on enempää kuin 12,000 yhteen paikkaan koottuna. Jos emme nyt tohdi taistella, niin meillä kolmen viikon perästä ei ole enempää kuin puolet näistä joukoista, jotavastoin vihollinen sillä ajalla on kasvattanut voimansa kahta vertaa suuremmaksi. Tässä ei ole valitsemisen varaa, meidän täytyy tapella!