— Teidän armonne käskyjä olen säntilleen noudattava. Rohkenen vain alamaisimmasti anoa…
— Puhu vain suusi puhtaaksi. Ethän ainakaan kahtakymmentä tukaattia lisää?
— Fi donc, kuinka teidän armonne saattaa semmoista minusta ajatella? Minä rukoilen vain kaikkein nöyrimmästi, että jos he ottaisivat minut liian myöhään alas ylhäisestä asemastani, teidän armonne siinä tapauksessa piirrättäisi seuraavan kirjoituksen haudalleni: Tässä lepää uskollinen velikulta, joka eli ja kuoli herransa koirankureja täyttäessään.
— Hyvä, hyvä, — nauroi Armfelt, — anomuksesi on kohtuullinen ja se täytetään. Mutta suoria nyt tiehesi, sillä muuten pelkään, että peräydymme huomenna.
— Kas niin, sinä urhokas ylipäällikkö! — huudahti kenraali kamaripalvelijan mentyä. — Olet kutsunut minut päivällisille tänään; suokoon Jumala, että vuorostani voisin kutsua sinut hyvälle aamiaiselle huomenaamuna.[19] François ei ole mikään tyhmä poika, hän on syöttävä heille tämän tarinan kuin mämmikakun. Jospa nyt vain kiertäisivät meidät joka puolelta! Tahtoisinpa, jumaliste, kerran saada pakotetuksi tuon kurjan pelkurin todenteolla tappelemaan!
Päivä sai kuluneeksi, ja Armfelt oli erinomaisen hyvällä tuulella. Vaikka olikin suorapuheinen, ei hän malttanut olla silloin tällöin ylipäällikköä pistelemättä. Päivällispöydässä tuli puheeksi Rutger von Ascheberg, joka yöllä karkasi Czarnieckin puolalaisten kimppuun Kunitzin luona ja hakkasi heidät maahan. — Czarniecki oli narri, — puuttui Armfelt puheeseen; — miksi hän ei vuojustanut hevosiaan ja paennut laivastoon!
Lybecker sai pitää hyvänään tämän pilkallisen viittauksen kuuluisaan peräytymiseensä Inkerinmaalta. Mutta Czarnieckin kohtalo lienee herättänyt hänessä joitakin pahoja aavistuksia, koskapa hän yön tullessa lähetti vakoojia kaikille suunnille pitämään silmällä vihollisen liikkeitä.
Armfelt sitävastoin ratsasti sotajoukkoja tarkastamaan tullakseen vakuutetuksi — ilman että kukaan huomasi hänen tarkoitustaan — siitä, että kaikki vartijat olivat paikoillaan ja että hajalla olevat osastot olivat helposti kokoon saatavissa. Nostoväen leiristä kuljetutti hän salaa pois kaiken paloviinan, ja uusmaalaisensa antoi hän nukkua täysissä varusteissa ja kiväärit ladattuina, sanoen syyksi sen, että oli huomenna varhain lähdettävä seutua tarkastamaan.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun eräs vakoojista täyttä laukkaa palasi Lybeckerin luo tuoden sen sanoman, että hän Sipoon puolelta oli kuullut vahvan ratsujoukon lähenevän. Kohta sen jälkeen tuli toinen ja kolmaskin, molemmat tuoden samanlaisen ilmoituksen, että vihollinen oli liikkeellä pitkin koko linjaa Mäntsälään päin. Lybecker, jota ei suinkaan käy soimaaminen siitä, ettei hän olisi ollut varovainen, antoi heti kohta kaiken ratsuväkensä nousta ratsaille ja samota tuota pohjoisesta päin uhattua paikkaa kohti, jonka jälkeen jalkaväki sai käskyn lähteä liikkeelle. Kuormasto koottiin ja kaikki, mitä ei käynyt tuota pikaa mukaan ottaminen, poltettiin tahi turmeltiin.
Armfelt raivosi. Hänen tuumansa oli ennen aikojaan tullut ilmi, mutta hän toivoi vielä sittenkin, että vihollinen koettaisi käyttää tätä näennäistä häiriötä hyväksensä. Mutta turhaan. Venäläiset, jotka eivät tavanneetkaan suomalaisia valmistumattomina, eivät jatkaneet hyökkäystään, vaan palasivat entisiin asemiinsa. Vähäpätöinen kahakka kasakkain ja Uudenmaan ratsuväen välillä oli ainoa seuraus tästä laajalle tähdätystä yöllisestä äkkiyllätyksestä.