Kun armeija neljä päivää ankarasti marssittuaan taas pysähtyi Pälkäneellä, puhkesi kauan pidätetty viha Suomen armeijassa ilmi tuleen. Upseereilla ja erittäinkin sotamiesten lemmikillä Armfeltilla oli tekemistä saadakseen täydellisen kapinan estetyksi. — Miksi emme saa tapella! — huusivat sotilaat ja syljeskelivät harmissaan sitä kirjallista päiväkäskyä, jossa ylipäällikkö velvoitti heitä järjestykseen ja sotakuriin. — Miksi emme saa tapella! — toisti nostoväki närkästyksissään. — Senkö vuoksi olemme niin monta penikulmaa samonneet kotiseuduiltamme ja kärsineet kaikenlaisia vaivoja ja vastuksia, että häpeällisesti palaisimme sinne takaisin, laukaisematta kertaakaan kivääriämme, kun vihollinen sillä välin vie meiltä maat ja mannut!
— Miksikä laukkailemme ympäri maata kuin ajetut jänikset vihollisen meitä pilkatessa ja nauraessa. Emmekö ansaitsisi, että poikanulikat joka kylässä osoittaisivat meitä sormellaan, ja että omat naisemme ajaisivat meidät luudan varrella takaisin!
— Korkein päällikkömme pötkii pakoon kuin jänis rumpua! Pitääkö meidän suvaita, että maamme kavalletaan! Pitääkö meidän suvaita, että vaimomme ja lapsemme myydään kuin kynityt kanat ensimmäiselle moskovalaiselle, joka säikäyttää kenraalin pakosalle!
— Hakekaamme käsiimme suurin pönttö Pälkäneen kirkonkylästä, pistäkäämme kenraali siihen ja heittäkäämme järveen! Vahinko pönttöä, ei kenraalia…
— Niin pojat, ja sitten otamme Armfeltin päälliköksemme.
— Ja lähdemme uudelleen vihollista vastaan, vastarintaa tehdäksemme.
— Mitä nyt, te hävyttömät lurjukset! — ärjäisi Armfelt, joka juuri ratsasti ohitse. — Tunnetteko sotalakeja ja tiedättekö, mikä rangaistus kohtaa sitä, joka pitää kapinallista puhetta korkeinta päällikköä vastaan?
— Hurraa! Hurraa Armfeltille! — oli sotamiesten vastaus.
— Eläköön kuningas! — vastasi Armfelt. — Malttakaa mielenne pojat! Ei kapinaa, muuten täällä silmuksia liikutetaan. Niin totta kuin Jumala auttaa, sanon minä teille, että me saamme tapella, jos ei tänäpäivänä, niin jonakuna toisena päivänä. Pitäkää nyt suunne kiinni, minä menen kenraalin luokse.
Armfelt meni ja tapasi kenraalin ankarassa sananvaihdossa nostoväen lähettämän lähetystön kanssa, jonka johtajana oli eräs uljas nuori talonpoika Lauri Larsson Isokyröstä, yksi heidän itsensä valitsemia päälliköitä. Lybecker oli tavallisuutensa mukaan ottanut heidät ylenkatseellisesti vastaan ja haukkunut heitä kulkureiksi ja roistoväeksi, jotka eivät kelvanneet muuhun kuin rottain tavalla syömään armeijan muonavarat suuhunsa.