Talonpojat olivat kovasti kiihkoissaan. — Me emme kärsi mitään herjauksia teidän puoleltanne, herra Takaperin, tai miksi teitä sanottaneen! — puhkesi nuori Larsson suomeksi sanomaan. — Me emme ole roistoväkeä emmekä kulkureita, vaan vapaita kunniallisia talonpoikia, jotka olemme tulleet tänne uhraamaan henkemme ja veremme maamme ja kuninkaamme edestä, emmekä semmoisten herrain haukuttaviksi, joiden suurin miehuus on heidän suuressa suupalttisuudessaan. Me emme ole maan hylkyväkeä, vaan pikemmin sen mehu ja ydin ja se aine, josta Kaarle-kuningas nyt kolmenatoista vuotena on ottanut ne sotajoukot, joilla hän on voittonsa saavuttanut. Ja sen sanomme teille, kenraali, koska niin vähän huolitte suuren kuninkaamme esimerkistä, että jos ette nyt anna meidän pysähtyä ja tapella, vaan aiotte vielä kerran antaa meidän narreina juosta ympäri maata, niin me vapaat talonpojat heitämme teille hyvästit ja palaamme jälleen kotiimme, ja sitten saatte vastata Jumalan ja kuninkaan edessä siitä, kuinka olette tämän onnettoman maan kanssa menetellyt.
— Vangitse tuo petturi! — huusi kenraali vartijasotamiehelle.
Mutta Armfelt astui väliin. — Antakaa heidän mennä, herra kenraali, — sanoi hän sillä ankaralla totisuudella, joka vielä toistasataa vuotta jälkeenpäin näkyy tämän uljaan ja urhoollisen karoliinin kuvassa. — Antakaa heidän mennä, jos henkenne on teille kallis, sillä se on hiuskarvan varassa!
Lybecker kalpeni. — Mitä puhutte, herra kenraalimajuri, — sanoi hän, annettuaan talonpojille merkin, että poistuisivat. — Kauan olen jo tiennyt, että tekin olette vihamiehiäni, mutta en ole uskonut teidän rohkenevan uhmailla kuninkaan käskyjä, jotka hän minun välitykselläni antaa. Ei, herraseni, niin helposti ette voi astua sijaani.
— Hävetkää! — sanoi Armfelt, nähtyään, että he olivat kahdenkesken. — Hävetkää, herra kenraali, noin puhuttelemasta miestä, jonka avutta tällä hetkellä armeija olisi ilmi kapinassa. Teidän arkuutenne ja nurinkuriset marssinne ovat saattaneet maamme viholliselle alttiiksi ja sekä sotamiehet että nostoväen epätoivoon. Viimeisen kerran kehoitan nyt teitä muuttamaan menettelyänne ja vastustamaan vihollista. Ellette sitä tee, en voi enää sotaväestä vastata.
— Se on minun asiani. Minä tottelen kuninkaan käskyjä enkä tarvitse teidän neuvojanne.
— Suomi on hukassa — ja se tapahtuu teidän tähtenne! Ajatelkaa, herra kenraali, että tämä häpeä tahraa nimeänne tulevain sukupolvien silmissä!
— Onko teillä mitään muuta minulle sanottavana?
— On. Minä näen, että ummistatte korvanne sekä järjen että kunnian käskyiltä. Hyvä on, hallitus on käytöksenne tuomitseva. Minä olen menettelevä niinkuin velvollisuuteni ja omatuntoni vaativat. Hyvästi!
Ja Armfelt poistui, jättäen Lybeckerin neuvottomuuden ja pelon valtaan. Kenraali alkoi jo hämärästi aavistaa, että hänen tehtävänsä oli lopussa, ja hänen aavistuksensa kävi toteen. Peräytyminen Porvoosta oli ratkaiseva tapaus. Talonpojat luopuivat joukoittain armeijasta, ja suuri osa sotamiehiä seurasi heidän esimerkkiään. Muutamia viikkoja tämän onnettoman paluuretken perästä oli Suomen sotajoukko ilman taistelua huvennut vähempään kuin puoleen määräänsä, ja puute ja alakuloisuus lamauttivat niidenkin rohkeuden, jotka vielä lippuja seurasivat.