5. SISSIT.
Se kolmekymmentäkuusi miestä käsittävä ylioppilas- ja teinijoukko, joka v. 1713 lähti Turusta sotaan, oli jo kesällä 1713 huvennut puoleen määräänsä. Muutamat olivat kuolleet ruttoon, toiset kaatuneet vihollisen kuulista, ja viisi tai kuusi heistä oli katsonut paremmaksi palvella Armfeltin johdolla säännöllisten sotajoukkojen riveissä. Sitävastoin oli Bertelsköldin maine siitä, että hän oli rohkea sissi, koonnut hänen lippunsa ympärille kaikista yhteiskuntaluokista koko joukon nuoria miehiä, joista hän kumminkin valitsi ainoastaan kaksitoista kelvollisinta, lähettäen toiset Armfeltin riveihin astumaan. Bertelsköldin vapaajoukkoon kuului siis, siihen aikaan kun Lybecker teki kuuluisan paluuretkensä, ainoastaan kolmekymmentä miestä, mutta miestä semmoista, jotka mieluimmin taistelivat yksi kymmentä vastaan — rohkeita, neuvokkaita urhoja, jotka tunsivat kaikki tienoon sopet ja piilopaikat paremmin kuin jos olisivat olleet siellä syntyneitä, ja jotka kuin ukkosilma syöksähtivät metsistä huolettoman vihollisen niskaan ja yhtä äkisti jälleen katosivat, tehtyänsä sille joka kerta niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Semmoisia vapaajoukkoja hiiviskeli useampia vihollisen selän takana ja parveili sen ympärillä joka taholla, kaapaten sanansaattajia ja kuormastoja, karaten päälle, hakaten maahan tai vangiksi ottaen siellä täällä liikkuvia pienempiä osastoja ja useastikin häiriten vihollisen parhaiten harkittuja sotasuunnitelmia. Kun ei vihollinen näille sisseille mitään voinut, kosti se useinkin heidän tekonsa mitä hirmuisimmalla tavalla seudun asukkaille, joiden, syystä kylläkin, luultiin olevan yksissä tuumin rosvojen kanssa ja auttavan heidän vehkeitänsä. Myöhemmät historioitsijat, niinkuin Lencqvist, ovat sentähden pitäneet näitä sissejä hyvin suurta turmiota tuottaneina, ne kun kiihoittivat niin paljon viatonta verta vuodattamaan; mutta varmaa on, että maamme on oikein omiansa "pikku sodan" käyntiin, ja jos vapaajoukot olisivat saaneet jotakin tukea maan säännölliseltä sotavoimalta, niin ne epäilemättäkin olisivat vaikuttaneet suuresti maan vapauttamiseksi. Kansantaruissa elävät heidän urotekonsa vielä tänäkin päivänä, ja vielä tänäkin päivänä kertoo vanhus pirtissään kummasteleville kuuntelijoilleen Luukkosen, Långströmin ja Löfvingin urotöistä — Kivekkäistä, Härkmannin pojista ja useista muista muinaisuuden haamuista, jotka sadun salakätköisessä hämärässä ovat saaneet miltei jumalaistarullisen merkityksen.
Vuodesta 1710 vuoden 1713 loppuun asti oli Vanha Suomi, eli oikeammin Viipurin läheiset seudut ja Laatokan lounainen rannikko, suomalaisten sissien varsinaisena temmellyspaikkana. Täällä tapaammekin elokuussa viimeksimainittuna vuonna Bertelsköldin miehineen eräässä suuressa metsässä Kivennavan pitäjässä, lähellä Rajajokea ja Pietarista Viipuriin vievän valtatien pohjoispuolella.
Oli yö, ja alkava syyspimeä oli jo luonut pitkät varjonsa tuuheiden kuusien ympärille, jotavastoin leimuava nuotiotuli valaisi korkeiden, sammaltuneiden puunrunkojen välissä olevia kiviä ja mättäitä. Sitä myöten kuin valo välähteli tai jälleen heikkeni, kohtasi sen haaveellinen loimu etäisempiä tai lähempänä olevia esineitä, ja tässä epävakaisessa, liekkuvassa valossa näytti siltä kuin metsän jättiläiset olisivat tunkeutuneet ahtaammalle valkean ääreen, sill'aikaa kuin pöllöt lentää räpistelivät oksalta oksalle ja sudet[20] säikäyksissään lymysivät luoksepääsemättömiin rotkoihin.
Valkean ympärillä istui tai loikoi kaksikymmentä hyvästi varustettua venäläisiin sotaviittoihin puettua miestä, jotka olivat ottaneet sekä vaatetavaransa että ruokansakin viholliselta. Vast'ikään he olivat lopettaneet yksinkertaisen ateriansa ja antoivat kutakuinkin hyvällä viinillä täytetyn hopeapikarin — sekin sotasaalis — kiertää miehestä mieheen. Tuon tuostakin herätti jokin outo metsästä kuuluva ääni heidän huomiotaan, mutta kun he, sitä tarkemmin kuunneltuaan, olivat saaneet selville, että ääni oli vain läheisten vartijain huutoa toisilleen tai tuulen huminaa pitkissä kuusissa, jatkoivat he taas pakinoitaan hauskalla huolettomuudella, joka osoitti, että he jo olivat tottuneet seikkailijaelämäänsä näissä metsäisissä seuduissa.
— Pitäisipä Bångin olla jo täällä, — sanoi Bertelsköld, ja minä toivon hänen tuovan hyviä uutisia. Jos vain saamme armeijan kahtakymmentä penikulmaa likemmäksi, niin takaan, että Bruce Viipurissa on näkevä aaveita keskellä päivää.
— Ja joka yö näkevä unta Viipurin pamauksesta, — lisäsi Miltopaeus, yksi entisiä Turun koppivankejamme.
— En osaa toivoa mitään ennenkuin näen Lybeckerin ratsastavan Turun katuja pitkin istuen takaperin nälkäisen kuormakonin selässä, lammasnahkainen turkki päällä ja kaksi pitkää jäniksen korvaa hatussa, — vastasi Israel Peldan, eräs toinen karsserihuoneen entisiä asukkaita.
— Hiiteen kaikki jäniksen korvat! — jatkoi Bertelsköld. — Tyhjentäkäämme tämä pikari huomisen retkemme menestykseksi. Viisitoista ruudilla lastattua vaunua, kuusi arkkua kiväärinkuulia, kahdeksansataa saksilaista kivääriä, sitten vielä läskiä ja paloviinaa, kaviaaria ja hedelmiä ynnä muita herkkuja tsaarin omaa pöytää varten, sillä hänen sanotaan aikovan käydä Viipurissa. Maksaapa vaivan koettaa, pojat! Olen saanut tietää sen luotettavalta mieheltä. Vanha Eero on itse ollut kuormia kuljettamassa, ja he levähtävät nyt tuskin puolen penikulman päässä täältä Rajajoella. Lempo tiesi, minkätähden he eivät ole lähettäneet kaikkia noita herkkujaan meritse, mutta kenties heillä on ollut olevinaan vähän vihiä Ruotsin laivastosta. Saamme kyllä otella noin 200:n miehen kanssa, paitsi kuormaväkeä, mutta kasakoita lienee tuskin 40. Ja muiden kanssa me kyllä toimeen tulemme…
Nuo hurjat nuotion äärellä olevat miehet naurahtelivat. He pitivät kasakoita arvossa, ne olivat urhokasta väkeä, mutta aina sitä sentään tultaisiin toimeen 40:n donilaisen toverin kanssa.