— Olen pitänyt huolta siitäkin, että esteitä on asetettu sinne tänne tielle, niin että ainakin muutamat hevoset tulevat nilkuiksi. Sitä paitsi houkuttelemme heidät tien viereen panemalla toimeen hälyytyksen metsässä. Eerolla on poika, joka merkinantojen puhaltamisessa voi kilpailla parhaimman henkivartijarakuunain torvensoittajan kanssa, ja kasakat eivät viimein tiedä, mistä vaara uhkaa. Paha vain, etteivät Långström ja Luukkonen nyt ole kanssamme.
— He ovat aina tahtoneet menetellä omin päinsä, syyttäkööt siis itseänsä! — virkkoi Miltopaeus. Kateuden perisynti oli jo hiipinyt näidenkin urhoollisten sissien sydämiin.
— Isäni haamun nimessä! — huudahti Bertelsköld suuttuen, — sinun pitäisi hävetä puhumasta pahaa miehistä, jotka palvelevat maatansa paremmin kuin sinä ja minä. He katosivat kolme viikkoa sitten ja kostuttavat kaiketi nyt Venäjän tannerta rehellisellä suomalaisella verellään. Antaisin vasemman käteni, jos sillä voisin ostaa heidät takaisin isänmaalleni!
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun itäisellä puolella oleva vartiomies huusi: "kuka siellä?" ja askelia kuului metsästä. Nuotion äärellä levänneet miehet hyppäsivät pystyyn ja tarttuivat aseihinsa, valmiina, kuten aina, henkensä uhalla taistelemaan voimallisempaa vihollista vastaan, joka usein ajoi heitä takaa kuin metsän petoja ja mihin hintaan hyvänsä koetti saada heidät tuhotuksi.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaksi miestä astui valkean ääreen. He olivat puettuina vangin vaatteihin ja niin lian ja tomun vallassa, että oli miltei mahdoton tuntea heitä.
— Kaarle-kuningas! — huudahtivat miehet ja vaipuivat väsymyksestä nääntyneinä valkean ääreen, kykenemättä vähään aikaan virkkamaan enempää kuin nämä kaksi sissien yhteistä tunnussanaa.
— Luukkonen! Långström! — huudahti ihastunut Bertelsköld. — Hopeapikari tänne! Ei koskaan ole maljaa kallistettu parempien urhojen kunniaksi. Ja minkä näköisiä olette! Tuletteko suoraa päätä hornasta?
— Moskovasta tullaan! — läähätti Luukkonen vähän toinnuttuaan. — Moskovasta, tahi oikeammin sanoen hirrestä! Vielä kulaus, veikkoset! Kiitoksia paljon! Kuusi päivää olemme nyt olleet suden ajossa … suohon kyyristyneinä, sill'aikaa kuin kasakkain piikit ovat vinkuneet korviemme ympärillä. Mutta mitäpä siitä … nyt olemme taas täällä ja tuomme hyviä uutisia.
Nuotiolla istuvat sijoittuivat äsken tulleiden ympärille, löivät heille sydämellisesti kättä ja kehoittivat heitä kertomaan seikkailuistaan.
— No niin, — vastasi Luukkonen, mutta Långström oli ääneti ja joi, ja taas oli ääneti ja joi, kunnes hän väsyneenä tuuskahti istualtaan nukkumaan. Mutta viinirypäleen neste ja vaarasta pelastuminen olivat irroittaneet harvapuheisen suomalaisen kielenkannan. — Sen voi kertoa pitkästi, — jatkoi hän puhettaan, ja sen voi kertoa lyhyeenkin. Me olimme kuulleet puhuttavan ruutikuormista, jotka nyt ovat tulossa, ja olimme sentähden Rajajoen puolella tiedustelemassa. Vilahduksessa olivat kasakat niskassamme, ja kun pari heistä oli kaatunut, saivat he meidät kiinni ja veivät sitä tietä Pietariin. He tunsivat näet Långströmin hänen ryysyisestä univormustaan, ja niin he veivät meidät molemmat tsaarin eteen. Kun hän hetkisen aikaa oli meitä tutkinut, ja me olimme valehdelleet niin hyvin kuin siinä kiireessä osasimme, ärjäisi hän lyhyesti: "hirteen se koira!" Koska minä olin talonpoikaisessa takissa, niin ymmärsin heti yskän ja aloin huutaa: — "teidän tsaarillinen armonne, minä olen upseeri!" — ja kaikeksi onneksi oli äsken saamani majurinvaltakirja vielä povellani. Tsaari silmäsi sitä ja rypisteli kulmiaan. Hänen kanssansa ei ole leikittelemistä silloin, kun hän noin tekee, ja kaikki ympärillä seisovat alkoivat vapista kuin haavanlehdet. Mutta hän viskasi vain valtakirjan minulle takaisin ja ärjäisi: — "Olenko minä velvollinen kaikkia suomalaisia suomyyriä tuntemaan? Antakaa miehille sarkka paloviinaa ja lähettäkää heidät Moskovaan; he voivat olla meille hyödyksi." — Sitten rupesi hän leppeämmän näköiseksi, taputteli meitä olkapäälle ja sanoi ruotsiksi: — svedski hund bra hund (Ruotsin koira hyvä koira)! — ja sitten hän käänsi taas venäjäksi ja sanoi meistä pitävänsä, koska tappelimme kuin pikku perkeleet, ja meidän piti opettaa hänen väkeänsä äkseeraamaan, — sanoi hän… Jumala minulle anteeksi antakoon, olinpa vähällä mielistyä moskovalaiseen! Lähinnä omaa kuningastamme tuskin tunnenkaan parempaa miestä.