— Hän se on! — huusivat toiset; — me tunnemme hänen kullalla kirjaellun takkinsa ja hattunsa!
Luukkonen, joka vähän ennen oli ollut pelätyn hallitsijan kanssa tekemisissä, tunkeusi esille ja pyyhkäisi ruskeat hiukset vangin otsalta syrjään. — Ei, sanoi hän pettymystä ja harmia ilmaisevalla äänellä; — tämä ei ole tsaari! Jumala meitä auttakoon, hän on päässyt käsistämme!
— Enkö minä sitä sanonut, — huusi joku kivekkäistä. — Se oli tsaari, joka hyppäsi ikkunasta ulos ja halkaisi Toivoselta otsan.
Niin olikin. Vanki oli vain pukeutunut tsaarin hyvin tunnettuun hattuun ja takkiin ja asettautunut ikkunaan, pettääkseen vihollisia ja viivyttääkseen heitä niin kauan kuin mahdollista, kunnes hänen herransa ennättäisi päästä hyvään turvaan. Menshikov oli niin ikään päässyt pakoon. Rohkea yritys oli mennyt kokonaan myttyyn.
— Sinä saat meille maksaa tämän kepposen, sinä kavala koira! — huusi
Långström vihan vimmassa, kohottaen surma-aseen vangin pään päälle.
— Iske vain, jos mielesi tekee, — sanoi venäläinen uhkamielisesti. — Minä olen vain herrani ja ruhtinaani halvin orja, mutta minä tiedän kuolla hänen edestään, jos niin on pyhien tahto, ja hän on pitävä huolen vaimostani ja lapsistani. Miksi viivyttelet, veren tahraama mies? Etkö näe, että tsaari, minun herrani, on päässyt pauloistanne ja on kostava teille minun puolestani. Iske siis!
Mutta Långström ei iskenytkään.
— Ei, — sanoi Bertelsköld, — tämä mies on vain tehnyt velvollisuutensa ja menetellyt herransa suhteen niin kuin itsekukin meistä olisi tehnyt oman herransa suhteen. Antakaa hänen mennä,
Vanki laskettiin irti. Nämä hurjat sissit, jotka itse kuolemaan saakka uskollisina taistelivat kuninkaansa edestä, ymmärsivät ensimmäisessä, huonosti menestyneestä yrityksestä johtuneessa närkästyksessäänkin kunnioittaa sitä uskollisuutta, jolla Venäjän kansa kaikkina aikoina on vuodattanut vertansa hallitsijainsa edestä. Totta kyllä on, että tämä kansa menetteli näin siksi, että se katsoi sitä itsestään selväksi asiaksi, kun sitävastoin lännen vapaat miehet seurasivat vakaumustansa; mutta molempain uhraukset, molempain alttiiksiantavaisuus ja molempain käytöstapa olivat lopuksi kumminkin samat.
— Ratsaille toverit! Ratsaille! — kaikui Luukkosen ääni. Ja jopa aika olikin täpärällä. Hajaantuneet kaartilaiset olivat yhtyneet kartanoon ratsastavaan kasakkajoukkoon ja uhkasivat sulkea sisseiltä paluumatkan. Osa työmiehiäkin alkoi kirvein ja rautakangein piirittää kartanoa. Joka haaralta nähtiin maalaisia rientävän hätään ja etäämpänä tupruava pöly ilmaisi, että Preobrashenskin kaarti, luultavasti tsaarin itsensä komentamana, oli tulossa kurittamaan näitä rohkeita sissejä.