Taistelua oli kestänyt tuskin kahtakymmentä minuuttia kauemmin, mutta vaara kävi joka hetki yhä suuremmaksi. Vähäisestä suomalaisten joukosta oli jo yksi kuollut ja kaksi haavoittunut. Onneksi oli kymmenen miestä jäänyt hevosia vartioimaan. Mutta nämäkin olivat ilman satuloita, ja hevosia olisi tarvittu neljänkymmenen paikoille. Vaikka kaksikin miestä olisi samalla hevosella ratsastanut, olisi sittenkin puolet joukosta ollut hukassa, jolleivät kasakat olisi tuoneet kartanoon niitä hevosia ja kärryjä, jotka he vähän ennen olivat Miltopaeukselta ryöstäneet. Luukkonen huomasi sen ja käski kymmenen ratsumiehen Bertelsköldin ja Långströmin johdolla karata kasakkain päälle, sill'aikaa kun toiset täyttä karkua juoksivat työmiesten kimppuun, hajoittivat heidät vähällä vaivalla ja anastivat kärryt hevosineen, joiden avulla kohta pääsivät maantielle ja sitten, kiivaasti ajaen, rajalle ja Suomen metsiin.
Bertelsköld ja Långström saivat nyt kahdeksan toverinsa kanssa, satulattomain hevosten selässä istuen ja ilman avun toivoa, rynnistää enemmän kuin sadan sotamiehen ja talonpojan sekä kolmen-, neljänkymmenen kasakan muodostaman joukon läpi, samalla kun kaarti pikamarssissa kiirehti kartanoa kohti. Heidän tuhonsa näytti välttämättömältä; mutta nämä urhoolliset, kaikenlaisissa vaaroissa karaistut sissit eivät hätääntyneet. Odottamatta päällekarkausta kävivät he itse ahdistajiin käsiksi, hyökäten ensiksi vaarallisimpain vihollistensa, kasakkain kimppuun.
Mutta tulisen rohkeat ja taistelunhaluiset kasakat käyttivät kuitenkin hyväkseen sitä etua, mikä heillä oli pitkistä piikeistään ja oivallisista hevosistaan, ja pyörähtivät syrjään, karatakseen sivulta ja takaa vastustajainsa päälle. Tilanne kävi tukalaksi; kaksi sissiä kaatui piikkien lävistäminä, ja kolmannen, Miltopaeuksen, joka suistui hevosen selästä, otti jalkaväki riemuiten vangiksi.
Bertelsköld joutui tästä onnettomuudesta aivan raivoihinsa. Muistettava on, että hänellä oli jättiläisen voimat ja että hän sen lisäksi vielä oli aikansa rohkeimpia ratsastajia, lapsuudesta pitäen ikäänkuin kasvanut kiinni hevosen selkään.
Hän oli huomannut, että kasakkain johtajalla oli erinomaisen hyvä hevonen, paljon parempi kuin kellään muulla, ja että hän sentähden kävi vaaralliseksi heille kaikille, kun hän milloin hyvänsä voi pyörähtää heidän sivuitsensa ja karata heidän päällensä takaapäin. Bertelsköld ratsasti nyt häntä kohti ja oli samalla hevosen selästä putoavinaan, niin että hän, pitäen harjasta kiinni, jäi hevosen kupeelle riippumaan. Heti oli kasakka hänen rinnallaan kohottamassa pitkää piikkiään hänet tuhotakseen, mutta samassa oli Bertelsköldkin jälleen pystyssä, tarttui kasakkaa oikealla kädellään rinnuksiin ja nosti hänet pois satulasta, jolla aikaa hän vasemmalla kädellään kävi irtonaisen hevosen ohjiin kiinni ja tempasi sen mukaansa. Tässä kummallisessa asennossa, kuljettaen potkivaa vastustajaansa suoralla kädellä edessään ja karkuuttaen hänen hevostaan perässään, ratsasti nyt tämä mahtava karoliini jalkaväen kimppuun, huolimatta luodeista ja sapeliniskuista, ja viskasi vankinsa suin päin keskelle tiheintä joukkoa. Kauhistunut joukko hajausi joka haaralle, luullen paholaisen itsensä ratsastavan heidän keskellään — mutta enin kaikista hämmästyi Miltopaeus, jonka käsiä oli juuri ruvettu sitomaan selän taakse. Nyt antoi Bertelsköld hänelle hevosensa ja hän itse otti kasakan hevosen, jonka tehtyä molemmat riensivät Långströmin avuksi, joka tunnetulla kauhealla lyömämiekallaan hakkasi kuin vimmattu ympärilleen.
Päästyään taas satulaan ja nauttien siitä riemusta, mikä valtaa intohimoisen ratsastajan hyvän hevosen selässä, hevosen, joka pärskyy kuin tulenliekki ja on väkevä kuin myrsky, oli Bertelsköld nyt kokonaan kuin toinen mies mielestään, ja sen saivat hänen vastustajansa kohta tunteakin. Vuorostaan pyöri hän nyt nuolen nopeudella joka haaralla heidän ympärillään, hätyyttäen ehtimiseen heitä suojattomilta puolilta, ja ratsastaja toisensa perästä suistui päistikkaa maahan hänen surmaavan säilänsä iskuista. Samoin kuin muinaisajan taistelijoilla näytti hänelläkin olevan taiottu rautapaita; piikit ja iskut kimmahtivat takaisin tästä raivoavasta Herkuleesta, joka paiskasi nurin niskoin kaikki, mikä tielle sattui, ja kohta kallistui voitto sissien puolelle. Joka mies sai nyt uutta rohkeutta ja tappeli neljän miehen voimalla; "Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!" kaikui heidän sotahuutonsa, ja kun vihollinen alkoi epäillä olevansa tekemisissä jonkin Suomen armeijan etujoukon kanssa, hajautui se hurjasti paeten joka haaralle, juuri kun kaarti lähestyi kartanoa tuskin pyssynkantaman matkan päässä.
Bertelsköld ja hänen joukkonsa katsoivat parhaaksi olla odottamatta sen tuloa. Kaksi miestä menetettyään ja vieden muassaan useampia haavoitettuja he karkasivat tiettömiä metsiään kohti, jättäen taistelupaikalle, paitsi Toivosta ja noita kahta ratsastajaa, enemmän kaatuneita ja haavoittuneita vihollisia kuin mitä nykyaikana kuullaan mainittavan tavanmukaisissa sotatiedonannoissa. Suureksi harmikseen täytyi heidän jättää sinne toivonsa tuosta suuresta saaliista, joka olisi koko sodan menoon vaikuttanut niin arvaamattomasti; mutta heidän mieltään rauhoitti kuitenkin tieto siitä, että taas olivat voittajina päässeet noin tuiki epätasaisesta taistelusta ja että he, niin vähälukuiset kuin olivatkin, kumminkin olivat uskaltaneet ryhtyä urotekoon, joka olisi jäänyt tekemättä kokonaisilta armeijoiltakin.
7. MAINIEMEN LINNA.
Nyt oli tapahtunut se, minkä jo edeltäpäin voi aavistaa. Lybeckerin peräydyttyä Pälkäneelle jäi maan koko eteläinen osa alttiiksi viholliselle, joka pian otti sen haltuunsa. Anastettuaan Helsingin lähti se viipymättä Turkua kohti, löi eversti Stjernschantzin, joka 800:lla miehellä koetti viivyttää sitä Karjanjoen sillan luona, ja marssi kaupunkiin elokuun 28. päivänä, joka oli viimeinen rukouspäivä sinä vuonna. Kaikki virkakunnat, yliopisto ja suurin osa asukkaita olivat paenneet pelättyä vihollista, joka nyt tapasi kaupungin puoleksi palaneena. Turussa oli näet vuonna 1711 ollut suuri tulipalo — joten Inkeri-noidan ensimmäinen ennustus oli käynyt toteen. Venäjän sotajoukot asettuivat sentähden leiriin linnankentälle. Tsaari itsekin saapui kohta sen jälkeen ja asui Wittfoothin talossa sillan luona. Turkuun tulonsa muistoksi hän lyötätti mitalin, jonka etupuolella oli hänen rintakuvansa ja takapuolella Herkules nuijallaan ajamassa Neptunusta vaunuista mereen. Sen alle oli piirretty: Turku 8. päivänä syyskuuta 1713. Kaupungin avaimet riippuvat nyt voitonmerkkeinä Pietari-Paavalin kirkossa tsaarien valkoisten marmorihautain kohdalla.
Tähän aikaan, jolloin alinomaisia pikku kahakoita oli Suomen maaseuduilla — kun vihollinen yhä eteni ja maan säännöllinen sotajoukko peräytyi — vie meidät tapausten virta jälleen Mainiemen linnaan, josta kertomuksemme ei ole tiennyt mitään sitten vuoden 1697, jolloin linna reduktsionin johdosta peruutettiin kruunulle. Silloin mainittu ehdotus, että tämä suuri tila ja sen loistoisa herraskartano määrättäisiin Turun läänin rykmentin everstin puustelliksi, ei näy toteutuneen, koskapahan Kuusiston kartano, sittemmin niinkuin ennenkin, näkyy olleen sitä tarkoitusta varten määrättynä. Sen sijaan oli kruunu pitkällisen sodan takia syntyneen ylen tiukan rahapulansa poistamiseksi koettanut saada myydyksi muitten kartanoiden mukana Mainiemenkin. Mutta Suomen aatelistokin oli reduktsionin ja sodan vaikutuksesta niin köyhtynyt, ettei kellään sen jäsenistä näin epävakaisina aikoina ollut halua ruveta ostajaksi, jonka tähden kartanoa yhä vielä hoiti kruunun puolesta mies, jonka lukija edellisistä kertomuksista muistanee, nimittäin rehellinen ja reipas mestari Pietari, jonka jo kreivi Bernhard Bertelsköld nimitti isältään perimänsä tilan haltijaksi ja voudiksi — sama Pietari, joka lapsena ollessaan sai voionmaalaisen hevosen lahjaksi Kaarle XI:ltä tuon kuuluisan Saltvikin pappilan läheisyydessä tapahtuneen metsästyksen aikana.