Tämä kunnon mies, jolla nyt 46:n vuoden ikäisenä oli monta kovaa kannettavana aikain epävakaisuuden vuoksi, istui eräänä iltana yksinkertaisessa asunnossaan tililaskujaan tarkastaen, sill'aikaa kun vaimo ja lapset hänen ympärillään silpivät papuja, jotka vast'ikään oli poimittu isosta, puoleksi metsittyneestä puutarhasta, kun yht'äkkiä koputettiin suljettua porttia. Koko perhe kavahti kolkutuksen kuultuaan istualtaan, sillä he odottivat joka päivä vihollisen tuloa, joka jo ennen oli marssinut siitä ohi neljän tai viiden penikulman päässä olevaan Turkuun; mutta kun Mainiemi oli syrjässä, oli se tähän asti säilynyt noilta pelätyiltä vierailta.
Pietari-mestari meni sykkivin sydämin ottamaan selkoa siitä, oliko heidän pelossaan perää, ja näki nyt portinvartijan ikkunasta kolmattakymmentä ratsastajaa, jotka olivat pysähtyneet portin ulkopuolelle. Oli jo jotensakin pimeä, mutta sen hän luuli näkevänsä, ettei ratsastajilla ollut pitkiä piikkejä eikä korkeita lakkeja, niinkuin hän oli pelännyt, vaan että ne pikemminkin olivat kuin siviiliviittoihin pukeutuneita metsästäjiä ja omaan kansaan kuuluvia. Vähän levollisemmalla mielellä päätti hän siis avata ikkunan ja kysyä, keitä he olivat, jotka näin myöhään illalla tulivat linnan tätä nykyä niukkaa vieraanvaraisuutta hyväkseen käyttämään.
— Hyviä ystäviä! — vastattiin ulkopuolelta. — Sanokaa Pietari-mestarille terveisiä, että Kustaa Bertelsköld, jota muinoin kutsuttiin Mainiemen kreiviksi, on täällä muutamain ystäväinsä kanssa yösijaa pyytämässä.
Pietari ei malttanut edes vastatakaan, vaan harppasi tuota pikaa portin luo. — Jumala varjelkoon, — sanoi hän, ja kyyneleitä herahti hänen rehellisiin harmaisiin silmiinsä; — Jumala varjelkoon Mainiemen porttia olemasta milloinkaan suljettuna rakastetun herrani pojalta taikka keneltäkään muilta, joita hän ystävikseen sanoo.
— Niinpä niin, kunnon Pietari, — sanoi kreivi, — riennähän panemaan tulta takkaan ja anna hevosille vähän heiniä. Me olemme tänään ratsastaneet seitsemän penikulmaa kelvottomia teitä, ja venäläinen on kintereillämme. Me aioimme auttaa Stjernschantzia Turun puolustuksessa, mutta kuulen, että olemme myöhästyneet. No, sinä ja perheesi voitte hyvin?
— Niin hyvin kuin näinä surullisina aikoina käy voiminen, — vastasi vouti näyttäen tietä vieraille. — Vanha äitini käski sanoa teidän armollenne terveisiä. Hän nukkui viime kesänä otolliseen aikaan tästä pahasta maailmasta 74:n vuoden iässä, hurskaana ja Jumalalle otollisena, niinkuin hän oli elänytkin.
— Vai niin, että vanha Kreeta-muori on tämän ajallisen elämän jättänyt! — sanoi Bertelsköld liikutettuna. — Hän oli isä vainajani nuoruudenystävä ja valonsäde tämän maailman pimeydessä… Mutta me häiritsemme sinua kodissasi, kunnon ukkoseni. Etkö saattaisi majoittaa meitä joihinkin linnan huoneisiin.
— Teidän armonne täytyy tyytyä minun omaan huoneeseeni, — sanoi vouti; — siellä on lämpimämpi. Ystäviänne varten saatan siivota linnan alakerroksen ison salin. Luulen, että takkaan voi vielä virittää tulen. Voi, armollinen herra, linna on nyt toisen näköinen kuin kahdeksantoista vuotta sitten sieltä lähtiessänne!
Näin sanottuaan vouti riensi tekemään tarpeellisia valmistuksia vierasten vastaan ottamiseksi, ja Bertelsköld jäi ajatuksiinsa suurelle, pimeälle linnanpihalle. Kuu, joka samassa pilkisti esiin syksyisten pilvien raosta, valaisi surullisesti hänen isäinsä linnan päätyä, tämän linnan, jota hän ei ollut nähnyt sen mahtavuuden päivien jälkeen. Myrsky oli kiskonut kattopellit osaksi irti, särkenyt korkeiden ikkunain ruutuja ja pidellyt pahoin niitä suuria sankarien kuvia, joita oli linnan seinillä. Linna oli rakennettu kolmikymmenvuotisesta sodasta ryöstetyillä aarteilla. Sen raudankovan sotilaan jälkeläinen, joka kenties oli tahrannut näitä aarteita paljolla verellä ja verikylvöstään niittänyt kirouksia, seisoi nyt synkkämielisenä noiden rapistuneiden muurien vieressä, joiden sisäpuolelle hän astui kuin muukalainen pimeänä iltana. Hänen seikkaileva elämänsä oli opettanut hänelle keinon, miten sodassa rikastutaan, ja vastoin tahtoakin tunki hänen mieleensä ajatus, joka muistutti tuota vanhaa sananlaskua: "Mitä synnillä ja vääryydellä kootaan, se surulla ja murheella menetetään."
Bertelsköld oli vaipunut niin syvälle näihin surullisiin ajatuksiin, että tilanhoitajan viimein täytyi muistuttaa häntä siitä, että takkavalkea ja tuota pikaa laitettu illallinen jo häntä odottivat. — Teidän pitää tulla muoriani katsomaan, — sanoi hän. — Kelpo muori, vaikka jo kappaleen matkaa kukoistusaikaansa tuonnempana! Hänen nimensä on Larsson, isä on vaasalainen kauppias, ja me tulimme tutuiksi kuusitoista vuotta sitten, kun teidän isänne, kreivi vainajan kanssa kävin siellä ostamassa jyviä sinä suurena nälkävuonna.