Astuttiin tilanhoitajan yksinkertaiseen, mutta hauskaan asuntoon, jossa Bertelsköld otettiin vastaan liikuttavalla kunnioituksella ja herttaisuudella. Vuosia oli vierinyt siitä, kuin tämä urhoollinen karoliini — jolla ei ollut kotia koko avarassa maailmassa — oli tuntenut kodin hiljaista onnea ympärillään. Hänen levoton, koditon henkensä oli niin kauan ajelehtinut elämän myrskyisellä merellä, että hän miltei oli unohtanut, mitä rauha ja tyytyväisyys, mitä rakkauden hymyilyt ja oman takan lempeä valo ovat ihmissydämelle. Hänet valtasi tunne, niinkuin hän kerran taas olisi ollut kotonaan, ja hän kuunteli ystävällisellä osanotolla hyväntahtoisen tilanhoitajan kertomuksia kaikista Mainiemen kohtaloista niinä kuutenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun se joutui pois entiseltä isännältään: kuinka kruunu ei ollut määrännyt mitään varoja linnan ja puutarhan kunnossa pitämiseen, joten ne olivat saaneet rapistua; kuinka hyvästi avaroita tiluksia oli viljelty ja kuinka rahvas oli tullut hyviin varoihin kreivi vainajan kyläkoulun ja muiden älykkäiden toimenpiteiden vaikutuksesta, kunnes sota ja rutto olivat temmanneet puolet miehiä auran kurjesta; ja kuinka kreivi vainajan muistoa vieläkin siunattiin siitä avusta, jolla hän hirmuisina katovuosina oli pelastanut alustalaisensa nälkään kuolemasta.
Nämä kertomukset keskeytyivät, kun joku uudelleen kolkutti portille, ja mestari Pietari, luottaen urhoollisiin puolustajiinsa, meni avaamaan. Kohta hän toi mukanaan nuoren, talonpoikaisessa puvussa olevan miehen, jonka jäntevä vartalo osoitti yhtä paljon voimaa kuin hänen viekkaat silmänsä ilmaisivat älyä ja sukkeluutta.
— Löfving! — huudahti Bertelsköld hämmästyksissään ja samalla iloissaan. — Sinäkö täällä, reipas poikaseni! Ja me kun luulimme sinun jo aikoja sitten kiikkuvan kunniallisen miehen tavoin venäläisessä niiniköydessä.
— Ei vielä! — vastasi kuuluisa sissi ja vakoilija Tapani Löfving iloisella äänellä. — Minä tulen Turusta, jossa olen käynyt tsaarin omassa keittiössä ja myynyt neljä tiuta munia. Kokilta ja kokkipojilta sain jotenkin tarkat tiedot kaupungissa vallitsevasta tilanteesta; siellä emme tätä nykyä voi mitään saada toimeen, mutta minä lähetin sanansaattajan Taubelle Ahvenanmaan saaristoon, että hän voisi käydä tervehtimässä kaupunkia kaleereillaan, sillä minä panin liikkeelle semmoisen huhun, että olin nähnyt koko Ruotsin laivaston saaristossa. Ja kun mieleeni juolahti, että pitäisihän tässä ansaita jotakin omaankin pussiin, niin tekeydyin tyhmäksi ja olin vahingossa virkkavinani jotakin niistä lihavista vasikoista, joita talonpojat olivat vieneet kätköön eräälle Paraisten pitäjään kuuluvalle saarelle. Heti he alkoivat pakottaa minua opastamaan heitä sinne. Paljon tingittyäni suostuinkin siihen viimein, ja niin me lähdimme, alikokki ja kaksi muuta miestä, paisteja pyydystämään. Sitten minä vein heidät yksinäiselle kalliolle, jossa vedin pistoolit takkini alta sanoen heille: tenka tänne! — jonka he heti ymmärsivät ja alkoivat rukoilla armoa. Näin otin heiltä kaksi kivääriä ja kaksi sapelia, mutta kun ne eivät mihinkään kelvanneet, niin möin ne kahdeksasta talarista talonpojille. Ja minä sain sitä paitsi kauniin pussillisen Venäjän ruplia; mutta vangit jätin kalliolle vasikoita hakemaan… Kiitoksia viimeisestä, Pietari-mestari. Tässä ovat ne kymmenen talaria, jotka jäin teille velkaa, kun autoitte minua olkikuormassa kasakoita pakoon pääsemään. Tahdon nyt sanoa teille jotakin, eikähän haittaa, että majurikin sen kuulee. Vihollinen on kolmensadan askelen päässä täältä.
— Vihollinen! — huudahti Pietari-mestari. Tämä ainoa sana oli silmänräpäyksessä ajanut veret iloisen perheen kasvoilta ja niinkuin myrskyilma puhaltanut pois sen hiljaisen onnellisuuden kangastuksen, joka vast'ikään oli Bertelsköldiä ihastuttanut.
— Kulkiessani syrjätietä lehtokujan lähitse näin tien vieressä kasakan, joka oli tienoota tähystelemässä. Heitä oli varmaan useampiakin tuolla ulompana kylässä.
— Olet oikeassa, — sanoi Bertelsköld. — Olisihan minun pitänyt se arvata. Olihan meillä illan suussa heitä parvi kintereillämme; mutta me tahdoimme ehtiä linnaan ennen yötä emmekä pysähtyneet heitä kurittamaan. Jos tunnen sinut oikein, et häntä suinkaan niin vähällä päästänyt?
— Karkasin häneen käsiksi, niin ettei hän voinut käyttää pitkää piikkiään, ja koetin kiskoa häntä hevosen selästä, mutta kun hän ei tahtonut tuumaan tyytyä, täytyi minun iskeä häntä vasten otsikkoa. No, sitten hän ei enää virkkanut mitään. Paha vain, että hevonen pääsi menemään; se kenties kantelee kieliä.
— Me emme saa menettää silmänräpäystäkään, vaan meidän täytyy paikalla valmistautua puolustamaan linnaa! — huudahti uhkaavasta vaarasta innostunut Bertelsköld. — Kaiken ruudin ja kaikki aseet, mitkä voitte hankkia, kunnon Pietari, viette isoon saliin. Käskekää renkien nukkua vaatteet yllä tämä yö. Olkaa huoleti; naiset ja lapset levätkööt rauhassa. Löfving — ota kaksi miestä mukaasi ja mene tiedustelemaan sill'aikaa, kun minä asetan vartijoita linnan ympärille.
Käskyt täytettiin. Nyt syntyi vilkas liike koko Mainiemessä. Lyhtyjä kiiteli pihan yli, ja valkeita välkkyi autioista linnan ikkunoista. Astuessaan isoon saliin tapasi Bertelsköld toverinsa aterialla, jonka Pietari-mestari tuota pikaa oli heille valmistanut. Vielä kerran kulki pikari miehestä mieheen Mainiemen linnassa. Nyt juotiin viimeisiä tähteitä kellarin vanhoista varastoista; kunnon vouti ei ollut ennen tahtonut niihin koskea. — Tämän puoliankkurillisen jaloa Unkarin viiniä, — sanoi hän, — löysin maan alta sorasta, ja päätin sen tyhjennettäväksi ainoastaan entisen rakastetun herrani pojan onneksi. Jumala varjelkoon teidän armoanne kaikissa vaaroissa ja suokoon teidän vielä kerran ja parempinakin aikoina palata tänne takaisin ja isäntänä istua isäinne pöydän ääressä!