Tuskin oli hän tämän sanonut, kun samassa kuului kova jysähdys ja heti sen jälkeen pölähti tomua seinämällä. Kantaisän, kenraali Bertelsköldin kuva oli raskaine kehyksineen pudonnut paikoiltaan ja pudotessaan lohkaissut kiviä ja savea seinästä.
Bertelsköldin huulet vetäytyivät synkkään hymyyn. — Isäni isä, — sanoi hän, — vastaa tähän omalla tavallaan amen. Kenties nyt viimeisen kerran rehelliset soturit tyhjentävät maljojaan näiden muurien sisäpuolella.
— Älkää niin sanoko! Me tahdomme puolustaa niitä viimeiseen verenpisaraan asti! — huudahtivat sissit.
— Kaatukoot nämä muurit, kun vain maamme pysyy pystyssä! — jatkoi Bertelsköld. — Mainiemen hyväksi en tahdo hukata teistä ainoatakaan, ellei siitä ole maallemme hyötyä.
— Ei, — vastattiin. — Me olemme täällä Turkuun vievän valtatien varrella ja saatamme tehdä viholliselle paljon vahinkoa. Me puolustamme Mainientä.
— No, Jumalan nimessä! — huudahti päällikkö. — Mutta käykäämme nyt hetkeksi levolle; huomenna kyllä tarvitaan taas voimia.
Tilanhoitaja antoi nyt levittää olkia lattialle, ja väsyneet soturit oikoilivat mielihyvällä kangistuneita jäseniään. Mutta sallimuksen kirjaan oli kirjoitettu, että he, samoin kuin Muhametin soturit, saivat sanoa: "paratiisissa saamme levätä!"
Löfving palasi. Hän oli talonpojaksi pukeutuneena käynyt keskellä vihollisten joukkoa, kun nämä, sata ratsumiestä luvultaan, olivat majoittuneet Arvion kylään. Hän oli istunut heidän nuotionsa ääressä, juonut heidän kanssansa, valehdellut heille kuin aika poika ja varastanut heiltä hevosen. Pitäisipä, arveli hän, koettaa vielä tänä yönä yllättää heidät, sillä he odottavat varhain aamulla melkoista jalkaväen joukkoa avukseen ja aikovat epäilemättä silloin käydä hätyyttämään linnaa.
Sissit olivat heti valmiit. Ravistaen itsestään iltaunensa suloisen raukeuden he kavahtivat ylös hevosiaan satuloimaan ratsastaakseen uudelleen ulos pimeään yöhön. Semmoista oli heidän elämänsä.
Sill'aikaa Pietari ryhtyi sellaiseen varotoimeen, että vielä samana yönä lähetti kaksi uskollista palvelijaa linnan kaikkien naisten ja lasten kanssa eräälle kaukaiselle meren saaristossa olevalle saarelle, jonne hän jo sitä ennen oli kuljetuttanut kalleimmat tavaransa. Surun kyyneliä vuodattaen nämä kunnon ihmiset pakenivat — niinkuin siihen aikaan niin moni muu Suomessa pakeni — rakkaasta kodistaan, jota eivät milloinkaan enää luulleet näkevänsä. Eivät suinkaan Pietari-mestarinkaan tunteet olleet iloisinta laatua, kun hän saatettuaan perheensä matkalle yksinään palasi linnan autioon pihaan. Mutta eipä hän ollut niitä miehiä, jotka väistyvät paikaltaan; hän tahtoi viimeiseen asti varjella kruunun omaisuutta ja palvella entisen rakastetun herransa poikaa nyt uhkaavissa vaaroissa.