Oli jo päästy pohjoiseen päin vievälle tielle, kun Bertelsköld äkisti pysähdytti hevosensa ja katsoi taaksensa. Hänen isiensä linna oli nyt joka taholta liekkien ympäröimänä — yhtenä ainoana suunnattomana tulipatsaana, jonka hohde kirkkaasti valaisi tienoota.
— Vangit! — huudahti Bertelsköld. — Onko kukaan päästänyt vankeja pois kellarista?
Kaikki olivat vaiti. Ei ollut kellään ollut aikaa ajatella näitä onnettomia.
— Kaksi vapaaehtoista seuratkoon minua, — jatkoi kreivi, — muuten ratsastan yksinäni, ja muut saavat jatkaa marssiaan.
— Seis, teidän armonne! — huusi Pietari. — Panette henkenne alttiiksi! Muutamissa silmänräpäyksissä on tuli ehtinyt holviin.
— Vihollinen on itse sytyttänyt linnan; vastatkoon siis vangeistaankin! — virkkoivat toiset.
— Hävetkää! — vastasi Bertelsköld kiivaasti. — Ystävä tahi vihollinen — ovathan he ihmisiä hekin, nuo kolmekymmentä vankia! — Ja näin sanottuaan ajoi hän täyttä laukkaa linnaan takaisin. Kaksi miestä lähti hänen mukaansa — hänen uskollinen Bånginsa ja rohkea, neuvokas Löfving.
Linnanpiha oli niin savun peitossa ja kuumuus niin ankara, että he suurimmalla vaivalla ja mitä suurimman vaaran uhalla pääsivät kellarin ovelle. Se oli raudasta, vahvalla lukolla suljettu, eikä avainta löydetty mistään. Mutta vaaran enetessä enenivät yhä Bertelsköldin jättiläisvoimatkin. Hän kiskaisi isoista portaista polttavat rautaiset kaiteet; toiset seurasivat esimerkkiä; vankka ovi lenkousi heidän ponnistuksistaan ja halkesi. He hyökkäsivät sisään ja tapasivat vangit kuumuudesta puolikuolleina. Heidät oli pihalle kannettava ja sieltä puistoon. Onneksi oli jo joukko sotarosvoja vihollisen puolelta tullut saalista hakemaan, Bertelsköld viskasi rahakukkaronsa vangeille, jätti heidät heidän maanmiestensä hoitoon ja saapui tovereinensa syrjätietä puiston kautta takaisin maantielle.
Täällä seisautti hän vielä kerran hevosensa. Kirkkaassa tulen valossa näki hän vihollisten yhä tiheämpinä ryhminä parveilevan niin likellä linnaa kuin suinkin oli mahdollista. Tuli oli jo ennättänyt perustuksiin asti. Viiden minuutin ajan tulipalo vielä punasi pilvistä iltataivasta… Yht'äkkiä tärisytti silloin maata hirvittävä pamaus … hevoset vavahtivat … raskas tuhkanharmaa savu- ja sorapatsas kohosi linnasta ja tukahdutti tuossa tuokiossa hohtavan valkean, niin että äsken kirkkaasti valaistu seutu yht'äkkiä kävi pilkkoisen pimeäksi. Sitten seurasi rapiseva kivisade joka taholta tuli kiviä alas tunkeutuen maahan usean jalan syvyyteen. Koko tuo korkea, vast'ikään vielä niin komea linna oli viisine torneineen kadonnut maan päältä haudaten raunioittensa alle kaikki elävät olennot kahden pyssynkantaman piirissä.
Sillä paikalla, missä Mainiemen linna muinoin seisoi, nähdään nyt kauniin merenlahden rannalla vähäinen, varakas, pitkien koivujen ympäröimä talonpoikaistalo. Entinen puisto on laidunhakana, karjan kellot kilisevät, ja paimentyttö laulelee yksinäisiä laulujaan siellä, missä ylhäiset neidit muinoin tanssivat Floran linnan kukkulalla.