8. ISOKYRÖN TAISTELU.
Seuraukset Lybeckerin onnettomasta peräytymisestä näyttäytyvät pian sekä hänelle itselleen että koko maallekin. Hänet pantiin kuninkaan tietämättä pois viralta ja kutsuttiin vastaamaan toimistaan neuvoskunnan edessä. Siellä hänet viimein julistettiin syyttömäksi, kun Armfelt jalomielisesti otti häntä puolustaakseen. Tällä välin hän oli ankarasti riitautunut piispa Gezeliuksen kanssa ja vaati nyt hyvitystä piispalta. Tästä syntyi uusi ja katkerampi oikeudenkäynti, joka päättyi siten, että Lybecker todistettiin syylliseksi tuohon tunnettuun lausumaansa: "Ellei piru peri kuningasta, ei meillä ole toivoakaan rauhasta". Tämä vähäinen, ajattelemattomasti lausuttu sana luettiin hänelle suuremmaksi syyksi kuin koko Suomenmaan menetys. Hänet tuomittiin henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneeksi, sai armon kuolemanrangaistuksesta uudenvuodenpäivänä 1718, mutta kuoli muutamia kuukausia sen jälkeen, enemmän surkuteltavana kuin tahallisena rikollisena, sillä historia on puhdistanut hänen muistonsa kavalluksen häpeästä, vaikkei olekaan voinut vapauttaa häntä siitä taakasta, jolla hänen aikalaistensa viha häntä painoi.
Syyskuussa 1713 urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt sai ylipäällikkyyden Suomessa, mutta silloin oli jo myöhäistä korjata Lybeckerin erehdyksiä. Suurimmillaan ollessa oli hänen sotaväessään vain 6,000 miestä, ja maan koko eteläinen osa oli venäläisten hallussa. Estääkseen heitä pääsemästä edemmäs, asettui hän vastarintaan Kuokkalan solassa Pälkäneellä, keskellä Hämettä. Mutta varhain eräänä sumuisena syysaamuna, lokakuun 6. päivänä 1713, onnistui 7,000 venäläisen päästä hirsilautoilla Pälkäneen järven yli ja hyökätä Armfeltin niskaan. Mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyään täytyi tuon vähäisen suomalaisen joukon peräytyä, menetettyään 12 kanuunaa, 8 lippua ja enemmän kuin 500 — muutamat sanovat 1,000 miestä. Tampereella tahtoi Armfelt taaskin pysähtyä; mutta täällä horjui ensi kerran suomalaisen sotamiehen, eli oikeammin sanoen, vielä tähteinä olevan nostoväen sitkeä kestävyys. Puolialastomat, nälkiintyneet ja kylmissä syyssateissa marssiessaan peräti väsyneet miehet seurasivat samaa tapaa mihinkä Lybeckerin aikana olivat tottuneet, ja karkasivat niin isoissa joukoissa tiehensä, että Armfelt oli pakotettu peräytymään Vaasan tienoille. Enin osa nostoväkeä oli näiltä seuduilta; täällä he varmaankin tulisivat tekemään vastarintaa viimeiseen mieheen.
Sillä välin samosi Venäjän armeija Tampereen, Pirkkalan ja Hämeenkyrön kautta Poriin. Marraskuu kului sinne marssittaessa, ja talvi tuli aikaiseen ja oli ankara.
Joulukuun alussa teki Venäjän ratsuväki partioretken Närpiön ja Kristiinankaupungin suunnalle ja ryösti seutua. Suomen armeija keräytyi sentähden Sulvaan, ja talonpoikaisia vartijoita asetettiin Laihialle ja Ilmajoelle. Täällä, Kauhajoen kappelissa, tapaamme nyt jälleen Kustaa Bertelsköldin vähäisen vapaajoukkonsa kanssa uutterasti harjoittamassa talonpoikia aseidenkäyttöön ja sotakuriin, jossa toimessa reippaat veljekset Gabriel ja Israel Peldan ovat hänelle apuna. Hänen joukkoonsa, jonka miesluku vähitellen oli kasvanut 290:een liittyi vielä kuusi Larssonin veljestä Isokyröstä vanhimman veljen Laurin johtamina, saman miehen, joka Pälkäneellä puhui talonpoikain puolesta Lybeckerin edessä. Vihollinen pysyi kuitenkin talvimajoissaan, ja niin sai joulu- ja koko tammikuu v. 1714 kuluneeksi ilman erityisiä seikkailuja tulevia tapauksia odottaessa.
Mutta helmikuun alkupuolella tuli sanoma, että vihollinen oli lähtenyt Porista ja kulki talviteitä ja Hämeenkyrön ja Ikaalisten jäätyneitä järviä myöten pohjoista kohti. Talonpoikaiset etuvartijat saivat helmikuun 12. päivänä käskyn rientää Kurikan kappeliin vihollisen liikkeitä vakoilemaan ja saapuivat sinne kaksi päivää marssittuaan.
Oli hämärä kuutamoyö, ja vakoilijat olivat ennättäneet kolme neljännestä penikulmaa Luopan kylän eteläpuolelle, kun saatiin tietää, että vihollisen etuvartijat olivat vajaan penikulman päässä metsän toisella puolen. Nyt oli sen asemaa tutkittava ja aikeita urkittava niin likeltä kuin mahdollista. — Ystävät, — sanoi Bertelsköld, — hevosemme eivät voi päästä lumen ja metsän läpi. Onko joukossa kuutta reipasta suksimiestä, jotka uskaltavat panna henkensä alttiiksi kuninkaan ja isänmaan puolesta?
— Herra majuri, — vastasi Lauri Larsson kerkeästi, — meitä on juuri niin monta veljestä kuin haluatte, ja aina lapsuudestamme asti olemme tottuneet erämaissa susien jäljissä hiihtämään. Käskekää, ja me olemme valmiit.
— Oikein puhuttu, kunnon Larsson, — vastasi päällikkö. — Jos sanani jotakin merkitsevät kenraalin korvissa, niin on se kynä teroitettu, joka on allekirjoittava upseerinvaltakirjasi. Mutta varokaa aukeita ketoja; jos kasakat saavat teidät kiinni, olette hukassa.
— Ei hätää mitään, — vastasi talonpoika, — ellemme päivän koittaessa ole palanneet, viekää terveisiä vanhalle isällemme. Ja mitä upseerinvaltakirjaan tulee, herra majuri, niin kiitoksia paljon, mutta siitä en välitä. Sukumme pitää kansasta kiinni, ja te olette ainoa aatelismies, jonka kanssa tähän asti olen kättä pudistanut. Jumalan nimessä, eteenpäin mars!