— Uppiniskaista, kansanvaltaista sukua nuo Larssonit! — sanoi Bertelsköld Gabriel Peldanille. — Isäni ja isäni isä ovat olleet riidassa heidän kanssansa. Mutta reippaita miehiä, jumal'auta, ja rehellisiä talonpoikia!
— He asuvat vieläkin entisen talonpoikaiskuninkaan Perttilän talossa, — vastasi Peldan; ainoastaan yksi haara samaa sukua on kauppiaina Vaasassa. Mutta tulkaa, levähtäkäämme muutamia tunteja tuolla torpassa.
Yö kului eivätkä Larssonit palanneetkaan. Päivä alkoi valjeta eikä heitä vieläkään näkynyt. Nyt lähti Bertelsköld kymmenen miehen kanssa erästä kaartotietä metsän ympäri ratsastamaan ja sai tietää, että vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle siitä autiosta kylästä, jossa se oli levähtänyt. Mutta hevosten jäljet veivät eräälle lakealle, miltei lumettomalle metsän liepeessä olevalle niitylle, ja täältä löydettiin Larssonit. He olivat nähtävästi uskaltautuneet liian likelle kylää, ja luultavasti vihollisen ratsumiehet olivat lumettomalla maalla heidät saavuttaneet. Kaikki kuusi lepäsivät vierekkäin verisillä mättäillä kuoleman uneen vaipuneina; tapettu hevonen ja veriset kylään vievät jäljet osoittivat, että he olivat myyneet nuoren henkensä kalliiseen hintaan. He olivat kaatuneet kuin veljekset ainakin; ei yksikään ollut yrittänyt luopumaan toisista, ja niinkuin veljekset haudattiinkin nuo kaikki kuusi vieretysten.
Surumielin riensivät Bertelsköld ja hänen toverinsa yhtyäkseen pääjoukkoon. Tämä vähäinen alkutapaus oli ikäänkuin suuren, verisen Isokyrön taistelun enne.
Kun Armfelt helmikuun 16. päivänä sai varman tiedon vihollisen lähenemisestä, kutsuttiin koko päällikkökunta Isokyrön pappilaan neuvottelua pitämään. Useimmat äänestivät taistelua vastaan, ja olletikin ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, vetäen mielipiteensä syyksi sen, että tuskin puolet niistä vapaaehtoisista, joita joka haaralta tulvasi sotajoukkoon, vielä oli ennättänyt saapua. Mutta urhoollinen Armfelt oli nähnyt surullisia esimerkkejä peräytymisen seurauksista; hänen sotilaskunniaansa oli loukattu Tukholmasta tulleilla nuhteilla, joissa tätä urhoollisista urhoollisinta oli syytetty siitä, että hän muka, niinkuin sanat kuuluivat, "arasteli omaa nahkaansa." Hän vaati taistelua, eikä hän ollut ainoa, joka sitä vaati. Ulkopuolella odottavat sotamiehet pistivät lakkinsa pistimiensä neniin, vaatien isolla äänellä taistelua, ja talonpojat lisäsivät siihen, että jos heidän kotiseutunsa nyt jätettäisiin vihollisen hävitettäväksi, he miehissä luopuisivat tästä katalasta armeijasta, joka ei osannut muuta kuin paeta vaaraa.
Päätettiin siis taistella, ja Suomen sotajoukko, jossa silloin oli 4,500 miestä säännöllistä väkeä ja 1,500 miestä Isokyrön, Vähäkyrön, Laihian, Mustasaaren, Vöyrin ja Maalahden pitäjistä sekä Vaasan kaupungista saatua nostoväkeä,[23] asetettiin vainioille kahden puolen jäässä olevaa Kyrönjokea, niin että selän suojana oli sula, kuohuva koski ja laajat erämaat ja kivikkomäet. Lähellä oleva, kuusi taloa käsittävä Napuen kylä, joka oli lähes neljän penikulman päässä kaakkoa kohti Vaasasta, revittiin ja siirrettiin rintavarustukseksi. Tässä asemassa odotettiin vihollista kolme päivää pakkasessa sellaisessa, jommoista ainoastaan Kaarle XII:n soturit olivat tottuneet kestämään.
18. päivänä ilmaantui joukko vihollisen ratsuväkeä, ja sitä tervehdittiin päämajasta tykinlaukauksilla, "jotka", sanoo aikakirja, "surulliseksi enteeksi eivät osuneet sen paremmin kuin että ammuttiin hevonen etuvartijana seisovan piispa Gezeliuksen aatelisratsastajan alta", jonka jälkeen venäläiset, asemaa hyvinkin likeltä tarkasteltuaan, taas vetäytyivät takaisin.
Helmikuun 19. päivänä puolenpäivän aikaan nähtiin Venäjän armeijan täydessä marssissa tulevan jäätynyttä jokea pitkin. Sen suuruuden arvioivat venäläiset itse 8,384:ksi, mutta ruotsalaiset 15-20:ksi tuhanneksi mieheksi, ja sen päällikkönä oli urhoollinen ruhtinas Galitzin, joka sittemmin valloitetun Suomenmaan ylimmäisenä päällikkönä "lempeydellään ja jalomielisyydellään pystytti itselleen ikuisen muistopatsaan onnettomain asukasten sydämiin". Armfelt oli siis saanut arvoisensa vastustajan, ja vaikka ei yksikään suomalainen olisi epäillyt, kummalleko heistä hän enemmin olisi voiton kunnian suonut, voitiin todellakin sanoa, että kumpikin olisi sen ansainnut yhtä hyvin soturina kuin ihmisenä. Armfelt ratsasti ennen taistelua pitkin rintamaa väkeänsä tarkastaen ja rohkaisi miehiään, jotka paleltuneissa sormissaan tuskin voivat kiväärejään pidellä, lyhyellä puheella ja rukouksella. He olivat, sanoi hän, "maan viimeinen sotajoukko ja heihin perustui maan viimeinen toivo." Heidän tunnussanansa tuli olla "Jumalan avulla", ja Jumala oli totisesti auttava heitä, jos he yksimielisesti ja miehuullisesti taistelisivat, niinkuin olivat luvanneet, viimeiseen verenpisaraan asti.
"Jumalan avulla!" kajahuttivat sotamiehet vastaukseksi, ja taistelu alkoi. Eräs venäläinen osasto nousi jäältä pohjoiselle joenrannalle, yhtyi erääseen toiseen, metsästä tulevaan joukkoon ja kävi suomalaisten vasemman sivustan kimppuun. Samalla sytyttivät venäläiset Turpalan talon, ja suomalaiset maahan revityistä huoneista tehdyn varustuksensa. Taivas, joka kaiken aamua oli ollut pilvessä, alkoi nyt itäisen myrskyn raivotessa viskoa lunta, joten sekä savu että lumiräntä ajautuivat vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin näkivät vihollistaan. Mutta eipä sittenkään malttanut vasemman sivustan jalkaväki odottaa vihollisten hyökkäystä, vaan ryntäsi rohkeasti eteenpäin ja ampui, niinkuin sen päälliköt olivat oppineet Kaarle XII:n koulussa, ensimmäisen laukauksen vasta kymmenen askelen päässä vihollisesta. Seurauksena siitä olikin, että vihollisen ensimmäiset rivit kaatuivat toistensa päälle ja loput heitettiin kiivaasti takaisin. Mutta ne keräytyivät uudelleen ja tekivät hyökkäyksensä toistamiseen. Sillä välin oli kumminkin suomalaisten oikea sivusta pyörähtänyt jään yli vasemman avuksi. Venäläisten toinen hyökkäys torjuttiin sentähden vielä suuremmalla menestyksellä. Nyt hyökkäsivät suomalaiset vuorostaan ja valtasivat viholliselta 6 tykkiä, jotka viipymättä tähdättiin venäläisiä kohti. Turhaan ratsastivat kasakatkin, helpomman voiton toivossa, nostoväen tiheisiin riveihin; heidät lyötiin verissä päin takaisin, ja taistelu kääntyi silminnähtävästi venäläisten tappioksi.
Ruhtinas Galitzin seurasi levottomana näitä liikkeitä ja kutsutti lähimmät päällikkönsä neuvotteluun. Noin hurjistunutta väkeä vastaan, sanoivat he, olisi pantava kaikki alttiiksi, sillä jos vielä kolmaskin hyökkäys torjuttaisiin, olisi Venäjän armeija auttamattomasti hukassa näissä rämeissä ja metsissä, aseellisten talonpoikain keskellä. Päätettiin siis hyvässä järjestyksessä peräytyä; ja kenraali Bruce lähetettiin neljän rakuunarykmentin kanssa estämään Suomen ratsuväkeä häiritsemästä peräytyviä. Kun nyt Bruce oli tätä käskyä toimeenpanemassa, ja ennenkuin hänen väkensä oli ainoatakaan pistoolia laukaissut, kummastui hän suuresti nähdessään de la Barren käännähtävän poispäin ja komentavan peräytymään,[24] ja sen hän teki semmoisella kiireellä, että kun viimeinen ratkaiseva taistelu alkoi, Suomen ratsuväen päällikkö oli jo puolen penikulman päässä taistelukentältä Komssilan tilalla, jossa hän kehoitti nimismies Gumsea pakenemaan. Näin jäi Suomen jalkaväen oikea sivusta suojattomaksi, ja Bruce sai heti käskyn antaa rakuunainsa astua alas satulasta ja rynnätä päälle. Hän tapasi ensiksi talonpojat ja onnistui hänen saada heidän rivinsä epäjärjestykseen. Samalla kääntyi Venäjän karkoitettu jalkaväki takaisin ja syöksähti kolmannen kerran suomalaisia kohti, jotka nyt joutuivat joka haaralta paljon lukuisamman vihollisen saarrokseen. Ja nyt alkoi yksi noita hirvittäviä verilöylyjä, joiden muistoa eivät vuosisadatkaan saa häipymään ja joissa urhoolliset sankarit taistelevat: