ei pelastukseen enää luottain, vaan kuolemaa vain yhdess' vuottain.
Koko Suomen jalkaväki oli ikäänkuin puristettu keihäistä ja pyssyistä muodostuneen kehän sisään, josta laukaukset välähtelivät savun ja lumipyryn läpi. Armfelt teki kaiken, mitä hänen aikalaisensa ja tulevat polvet voivat häneltä vaatia näin ratkaisevassa tilanteessa. — "Sydämeni on vielä tänä päivänä pakahtua" — sanoo eräs läsnä ollut — "ajatellessani, kuinka kenraalimajuri, sotamiehiä liikuttavasti kehoitellen, ratsasti edestakaisin; kuinka sotamiehet rohkeudella, jota tuskin voi todeksi uskoa, lupasivat taistella kuolemaansa asti ja sillä välin, nähdessään vihollisten suuren paljouden, kyynelet silmissä lankesivat polvilleen ja rukoilivat Jumalalta apua ja sitten taistelivat viimeiseen hengenvetoon asti. Näin siellä silloin monta kaatunutta suomalaista, jotka kangistuneissa käsissään vielä pitelivät kiväärejään, joiden pistimet olivat uponneet niin ikään kaatuneitten vihollisten ruumiiseen." — Eikä se ollutkaan mikään lammaslauma, joka aitaukseen ajettuna vastustelematta antaa teurastaa itsensä. Ne olivat hurjistuneita miehiä, jotka jokaisesta saamastaan iskusta antoivat kaksi takaisin ja jotka ammuttuaan ruutinsa loppuun, hakattuaan miekkansa poikki ja taitettuaan pistimensä vielä sittenkin paleltuneilla kourillaan tarttuivat kiväärin kuumenneeseen piippuun ja löivät perän palaisiksi vihollisen päähän. Kerta toisensa jälkeen koetettiin järjestää murtuneita rivejä ja rynnätä vihollisten läpi; joka kerta kaatuivat upseerit komppaniansa etunenässä; joka kerta heitettiin nämä takaisin jalkaväen veristä, kokoon puristettua keskustaa kohti. Ainoastaan kolme komppaniaa Turun läänin ratsuväkeä puolusti miehuullisesti aseittensa kunniaa Akseli Buren sekä Kuhlfeltin ja Freudenfeltin johdolla, joista ensimmäinen kaatui ja jälkimmäiset pahoin haavoittuneina pääsivät pakenemaan.
Kolme tuntia taistelu riehui, ja kun se päättyi, oli Suomen sotajoukko tuhottu. Kolmatta tuhatta miestä lepäsi kaatuneena verisellä hangella: sotamiehet ruoduittain, talonpojat pitäjittäin, upseerit niin miehissä, että kolmen rykmentin tähteitä viime lopussa komensi eräs aliupseeri. Venäläistenkin tappio oli suuri, mutta sen korvasi yllinkyllin saavutettu voitto, josta oli seurauksena Suomen valloitus.
Armfelt itse oli viimeisiä tappotanterella ja oli vähällä joutua vangiksi. Muutamain harvain kanssa riensi hän halki metsän Laihialle ja sieltä Vaasaan. Mutta vasta Kokkolassa kokoontuivat jälleen Suomen viimeisen sotajoukon tähteet, jotka nyt, kun de la Barre oli pitänyt huolta omiensa pelastamisesta, olivat suurimmaksi osaksi ratsuväkeä; ja hyvin harvinaista oli, sanoo senaikainen aikakirja, nähdä jalkaväen upseeria, joka hengissä oli päässyt tappelusta, mutta sitä useampia nähtiin ratsailla istuneita.
Näin päättyi siis Isokyrön onneton taistelu, joka sen pohjoiseen paikkaan ja sen kestäessä vallinneeseen ankaraan pakkaseen sekä myöskin taistelijain urhouteen ja mieshukkaan nähden — noin kolmas osa taistelevista jäi tappotanterelle — on huomattavimpia tapahtumia kaikkien maiden sotatapahtumain joukossa. Onnettaret näyttävät määränneen tämän seudun Suomenmaan kohtalojen uhrialttariksi; sillä yhdeksänkymmentä neljä vuotta sen jälkeen tapahtui eräänä pilvisenä syyspäivänä Oravaisten taistelu tuskin neljän ruotsinpenikulman päässä Isokyrön tappotanterelta, ja kun aurinko meni mailleen valaistuaan näitä molempia päiviä ja näitä molempia kenttiä, pimeni siihen aikaan eläneiden ihmisten toiveiden yö niin synkäksi, ettei enää uskottu huomispäivän koittavankaan heidän verta vuotavassa, muserretussa isänmaassaan.
Mutta Kustaa Aadolf Bertelsköldistä tarina kertoo, että hän ja hänen urhoollinen joukkonsa koko taistelun ajan seisoivat tulisimmassa taistelussa vasemmalla sivustalla. Siellä olivat hänen miehensä, yksi toisensa perästä, kaatuneet hänen rinnaltaan; hartiakas, rehellinen Simon Bång, uskollinen ja reipas Miltopaeus ja kaikki entiset ylioppilaat, paitsi Peldanuksen veljeksiä, kaatuivat siellä kunniakkaista haavoista viimeisessä taistelussa isänmaan puolesta. Ja silloin oli Bertelsköld kuolemaa etsien hyökännyt vihollisen tiheimpiin joukkoihin; mutta kaikki väistyi, kaikki sortui hänen hurjain iskujensa alla, ja miltei tietämättään ja tahtomattaan hän pääsi vihollisten läpi, ja oli seuraavana päivänä, kummeksien itsekin, että vielä oli elossa, Vaasan seuduilla. Kerrottiin, että hän tällä pakomatkallaan oli ajanut de la Barrea takaa kostaakseen hänelle kaiken sen häpeän, kaiken sen vahingon, jonka tämä oli saanut aikaan Isokyrössä; mutta Suomen ratsuväen päällikkö oli jo ennättänyt melkoisen matkan häntä edelle, eikä käynyt häntä enää saavuttaminen. Varmaa on, että Bertelsköld kohta sen jälkeen katosi, ja se luulo oli yleinen, että hän rajattomassa raivossaan joutui surman suuhun tai venäläisten vangiksi. Oliko tässä arvelussa perää, sen saamme nähdä seuraavasta kertomuksesta.
Sillä kedolla, jota helmikuun 19. päivänä 1714 monen urhoollisen miehen veri kostutti, aaltoilee nyt joka kesä heiluvana satona se oivallinen jyvälaji, joka on tunnettu vaasanrukiin nimellä. Se imee ytimensä mehun sankarien luista, jotka lahovat vihannoivien sarkojen alla tuomiopäivään asti; ja välistä tapahtuu vielä nytkin, että kun aura uurtelee tuttua vakoa, kolahtaa sen rautaista vannasta vasten ruostuneita miekan kappaleita tai jokin muinoin jäntevän ja taisteluun harjaantuneen käsivarren haurastunut jäännös. Se leveä virta, jonka jäätyneellä pinnalla niin moni mies on viimeisen kerran hengähtänyt, juoksee hiljaisesti kohisten näiden viljavien ketojen halki, ja sen tasaisilla ranta-ahteilla kohoaa miellyttäviä kyliä, joiden punaisiksi maalatuissa kauneissa taloissa asuu uutteria ihmisiä. Koko maisema on niin hyvin viljellyn ja varakkaan näköistä, että vaeltaja kummastellen kysyy, onko Luojan tarkoitus se, että rauha niittäköön, missä sota on kylvänyt. Metsä on kadonnut tai siirtynyt kauas syrjään; ainoastaan kivikkomailla tuolla kaukana kylän takana nähdään vieläkin noita seudun raivaamattomuuden ajoista asti säilyneitä jylhiä kalliomöhkäleitä, jotka kerran olivat Suomen sotajoukon tukipaikkoina. Väestön luonteessakin on vielä ikäänkuin arpi muinaisista taisteluista; jonkinlainen hurjuus asuu sen uutteran, rauhallisen mielen pohjalla, ja kun talven lumi taas tupruten hillittömästi pyyhkäisee yli avaran lakeuden, on ikäänkuin vieläkin kuulisit Armfeltin komentohuudot, Brucen rakuunain ja lumipyryssä pakenevan suomalaisen ratsuväen kavioiden kapseen, joiden alle Suomen toivo kerran tallattiin.
Sekä Isokyrön että Oravaisten yöstä on nyt päivä koittanut. Sen aurinko ei ole tarpeeksi synkkä ainoastaan muinaisuuden hautoja valaistakseen, mutta ei myöskään kyllin iloinen luodakseen ainoastaan iloisia ja ruusuisia värejä tulevaisuuden tuntemattomiin kohtaloihin.