Eräänä iltana lokakuun lopussa kuului askelia pimeistä ullakon portaista, ja joku hamuili välskärin kamarin oven lukkoa. Kaikki kääntyivät uteliaina oveen päin, koska ei ketään odotettu tulevaksi. Seura oli nimittäin täysilukuinen, jollei oteta lukuun koulumestari Svenoniusta, joka useita viikkoja oli sairastanut ja jota ei tällä kertaa osattu odottaa senkään tähden, että kaupungin kaikkitietävät kielikellot kertoivat, että oppinut maisteri samana iltana oli aikonut kuppauttaa itseään.
Ukko Svenoniushan sieltä nyt kuitenkin astui kuin astuikin sisään, vähän laahaten jalkojaan ja läähättäen hankaloita portaita kiivettyään. Hänen pitkä, laiha vartensa, joka oli tuskin kämmenen leveyttä lyhyempi välskärin omaa vartta, näytti kuluneessa mustassa takissa vielä laihemmalta kuin ennen. Silmälasit, joiden sangat haihtuivat hänen takkuiseen mustaan tukkaansa, joka ympäröi hänen vaaleita kasvojaan niinkuin mäntymetsä talvista lampea, eivät mitenkään tahtoneet enää pysyä tuolla terävällä, kuivettuneella nenällä, joka aina herätti terveellistä kunnioitusta ja pelkoa kaupungin koulupojissa. Ei tämän oppineen herran kasvoja ohuine huulineen, ulkonevine leukoineen ja vilkkaine ruskeine silmineen käynyt juuri miellyttäviksikään sanominen, mutta niitä lauhensi nyt melkoisesti koulumestari paran teeskentelemätön ilo siitä, että hän taas oli seurassa, jota hän niin kauan oli kaivannut, sillä vaikka tuo seura olikin hieman särmikästä, yhtä särmikästä kuin hän itsekin, niin olivat he kaikki kuitenkin pohjaltaan perin hyviä ihmisiä.
Helppoa ei ollutkaan tavata kahta jyrkempää vastakohtaa kuin tämä oppinut välskärin kuuntelija ja hänen ystävänsä ja riitakumppaninsa, lyhytvartinen, lihava ja pyylevä postimestari, kapteeni Svanholm, joka ainakin omasta mielestään oli hyvin sotaisen näköinen lyhyeksi leikattuine vaaleine hiuksineen ja pitkine viiksineen, joiden alkuperäisen punaisen värin aika oli muuttanut harmaaksi ja joista hänen hamuileva peukalonsa aina tärkeissä tilaisuuksissa pusersi viisaita mietteitä ja vaikuttavia voimasanoja. Postimestari oli tavallisuuden mukaan puettu ruumiinmukaiseen, vihreään metsämiehen takkiin, jonka napit oli koristettu postitorvilla ja joka oli yhtä nukkavieru kuin koulumestarinkin; sitten oli hänellä vielä nuuskanruskeat housut, kultapistooli kellonvitjain kellukkeena, keltaiset liivit ja väriltään epämääräinen kaulahuivi. Kaikki nämä hiukan kirjavat pukimet verhosivat miestä, jonka vertaista vanhoillaan-eläjää ei löytyne merienkään takaa ja joka olisi seurassa voinut käydä hyvinkin kyllästyttäväksi, jollei luonto olisi tehnyt hänestä tuittupäistä ja hutikassa ollessa riitaisaa miestä — vaikkei nyt hutikassa-olo koskaan tullut kysymykseen ankaraa raittiutta rakastavan välskärin iltaseuroissa.
Svanholm ehättikin ennen muita sanomaan oppineen ystävänsä tervetulleeksi ja ilmaisemaan ilonsa siitä, että tämä taas "näytti niin virkulta kuin kasakka illan hämärässä", johon tervehdykseen vanha isoäiti, Anna Sofia ja välskäri itsekin täydestä sydämestään yhtyivät, samalla kuin lapset ehdottomasti tunsivat entisen kunnioituksensa melkoisesti nousevan huomatessaan nuo uudet ja terävämmät särmät, jotka tauti oli koulumestarin muotoon uurtanut.
Eniten ihmeteltiin kuitenkin sitä, että tämä kaikkia terveyden sääntöjä noudattava mies oli Döbelnin tavoin sysännyt kaikki lääkkeet loukkoon, kuunnellakseen välskärin sotatarinoita.
— Minä viisi teidän sotatarinoistanne! — vastasi koulumestari iloisesti. — Quidquid delirant reges plectuntur Achivi. Uroiden kunnian saavat kansat maksaa. Ei, veikkoseni, "Sinisistä" sain jo kylläni; minä olen hyvänä kristittynä ja rauhallisena ihmisenä antanut enimmän osan Isonvihan myrskyjä riehua ohitseni ja tulen nyt pahimman melskeen tauottua kuulemaan uuden ja rauhallisemman ajan alkua, kun raivohullu Pohjan leijona on aikansa mellastanut.
— Tuhat tulimmaista! Sanooko veli niin? — kuohahti Svanholm ja kavahti seisoalleen kuin tappelunhaluinen kukko.
— Sanon kuin sanonkin, — vastasi koulumestari. — Parempi on pala leipää kuin kappale lyijyä, parempi olkikaton alla kuin leiritulen ääressä, parempi kirja kuin säilä, parempi elovainio kuin tappotanner. Ja tapahtui niin, että Kaarle XII hankki valtakunnalleen lyijyä, leirivalkeita, miekkoja ja tappotanteria kyllin, mutta sitä vähemmän asumuksia, leipää, kirjoja ja elonkorjaajia.
— Tuon olemme kuulleet jo ennen, — vastasi välskäri, joka ei tahtonut antaa vanhan toran alkaa uudelleen, — ja sentähden olisi veli Svanholmin pitänyt elää menneen vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä ja veli Svenoniuksen lähinnä seuraavina vuosikymmeninä, niin olisi kumpikin teistä elänyt oikealla ajallaan sensijaan, että tässä nyt turhia kinailette ja olette yhtä yksipuolisia molemmat. Veli Svanholm saa vielä kuulla, mitä sodat maksavat, ja veli Svenonius tulee näkemään, kuinka tarujen jättiläiset luovat varjonsa kauas tuleviin aikoihin. Tarun laita on kuin laskevan auringon: kuta alemma se painuu muinaisuuden yöhön, sitä suuremmaksi kasvaa niiden maallisten esineiden varjo, jotka ovat sattuneet tulemaan sen valopiiriin.
— Luulenpa, että serkku Bäck vielä osaa — Jumala paratkoon — hävitystenkin kauhistuksista kertoa — sanoi isoäiti, estääkseen hänkin osaltaan riidan syntymistä. — Toivon kuitenkin, ettei tämä kertomus tule olemaan likimäärinkään niin verinen ja julma kuin edellinen.