— Ei tulekaan, — sanoi välskäri. — Nyt alemme tulleet vuoteen 1714. Seurasi vielä seitsemän niin pitkää ja surullista vuotta, ettei Suomi ole moisia koskaan kokenut. Mutta suuri pohjoismainen sota oli jo silloin, samoin kuin Kaarle XII itsekin, varsinaisen merkityksensä menettänyt, ja mitä sen jälkeen tuli, se oli haavakuumetta; se oli pitkällinen ja kamala kuolonkamppailu, täynnä tuskallisia ponnistuksia sortuneen suuruuden pelastamiseksi; se oli raukeiden rauhan töiden aikaa, jolloin uusia tulevaisuuden siemeniä vähitellen alkoi juurtua kukistuvan jättiläisrakennuksen soraan, yksi noita ihmeellisiä aikakausia, joilla tuskin on mitään nykyisyyttä, mutta jotka elävät kokonaan menneiden aikain muistoissa ja tulevien toivossa, tyytyväisinä mihin muutokseen hyvänsä, kunhan vain pääsevät siitä hirmuisesta epätietoisuudesta, joka niitä rasittaa ja lamauttaa. Merkillistä on nähdä, kuinka kansa vanhenee. Niinä kahtenatoista vuotena, jotka seurasivat vuotta 1709, Ruotsin kansa muuttui pojasta ukoksi; onneksi pojan luonto jäi vielä jäljelle ja on sitä siinä vielä nytkin olemassa, niin ettei tiedä taata, minä päivänä nyrjähtänyt käsivarsi on taas valmis iskemään. Mutta on arpia, jotka eivät koskaan oikein parane, sielun arvet paljon vähemmin kuin ruumiin, ja totta on, että pohjolan suojelushenki vuoden 1721 jälkeen ei enää ollut sama kuin ennen. Ei Kaarle XII, ei Pietari Suuri eikä heidän aikakautensa synny kahdesti.
— Serkkuni on nyt kertonut meille yhtä ja toista Kustaa Bertelsköldistä, mutta ei paljon mitään hänen veljestään Torstenista, — puuttui puheeseen isoäiti, jonka käytännöllinen aisti aina vei hänet "from sounds to things", tuumista toimiin. — Minä epäilen, tuleeko heistä kummastakaan semmoista miestä kuin heidän isänsä oli; eihän heillä, poika paroilla, siihen ole aikaa noiden ainaisten sotien tähden.
— Serkku unohtaa, — vastasi Svanholm tolkussaan, — että Kustaa Bertelsköld karkasi vankeudestaan ja otti näinä vuosina sissisoturina osaa vähintäänkin viiteenkymmeneen kahakkaan, puhumattakaan suuremmista taisteluista. Esimerkiksi, kun hän viidenkymmenen urhon kanssa puolusti Mainiemen linnaa ja oli vähällä tulla haudatuksi sen raunioihin.
— Onko Mainiemi hävitetty? — kysyi Svenonius.
— Tulimmaista! Eikö veli sitä muista? Sehän tapahtui sen maalle nousun aikaan, jonka tarkoituksena oli häiritä venäläisten vehkeitä Turussa, — vastasi postimestari.
— Mutta siitähän en ole kuullut sanaakaan, — jatkoi koulumestari.
— Jo pitää miehen olla innostunut vitsoihinsa ja kielioppeihinsa, kun voi semmoisia unohtaa! — vastasi postimestari. — Veli kai ei muista sitäkään, mitä Turussa ja Porvoossa tapahtui, eikä sitä, kuinka koetettiin ottaa tsaari vangiksi, yhtä vähän kuin hän muistanee Löfvingin urotöitä tai de la Barrea, jonka vieköön karvoineen päivineen se ja se, — koska täällä ei ole lupa kiroilla.
— En sanaakaan kaikesta tuosta, veli Svanholm!
— Tulimmaista! Hän on koulumestari ja opettaa pojille ihmistapoja eikä tiedä hölyn pölähtävää Isokyrön taistelusta! Maisteri on hän vielä päällisiksi ja saisi minä päivänä hyvänsä reput ylioppilastutkinnossa!
— Veli Svanholm älköön huoliko sekoittaa asiaan sellaista, mikä ei siihen kuulu, — vastasi Svenonius nähtävästi närkästyneenä. — Luulen tietäväni Isokyrön tappelusta yhtä paljon kuin veli itsekin, mutta veli Bäckiltä en ole kuullut siitä halaistua sanaa.