— Te hyvät herrat aateliset, — huudahti Benzelius, jonka luonto taas oli kuohahtanut, — puhutte aina niinkuin vanha hyvä aika olisi vain eteiseen ajettu, ja teidän on vain tarvis avata ovi ja pyytää sitä suosiollisesti sisään astumaan. Te ette muista, että kuningas vainajan aikana tehtiin paljon muutoksia, jotka olivat valtakunnalle suureksi eduksi ja joista aatelittomat säädyt eivät liene halukkaat luopumaan. Te tahdotte hallitsijan, joka pantaisiin vitsan ja kurin alle — tietystikin vain siinä surullisessa tapauksessa, että jokin onnettomuus sattuisi nyt hallitsevalle kuninkaallemme, jota Jumala varjelkoon hengen ja terveyden puolesta. Mutta sen minä sanon teille, että jos niin tapahtuu, tahdomme me aatelittomatkin sananvuoroa asiassa, emmekä tule enää sallimaan, että kourallinen pikkukuninkaita kynii meitä kuin pyitä, sanokootpa he sitten itseään valtakunnan tai kuninkaan neuvoksiksi tai neuvottomiksi.
Nämä rohkeat sanat synnyttivät salissa sanomattoman hälinän. Yhdet huusivat yhtä, toiset toista, ja sillävälin kuin kaikkien kiivaimmat kirkuivat, että puhuja olisi ajettava ovesta ulos, kuultiin sukkelan Wulfvenstjernan virkkavan Ribbingille: — Hirttäkää tahi aateloikaa hänet, kummassakin tapauksessa hän vaikenee kuin kiltti lapsi.
Molin koetti turhaan rakentaa rauhaa, muistuttaen, ettei oltu tultu tänne eri säätyjen eduista riitelemään, vaan neuvottelemaan koko valtakunnan menestyksestä. Yhteisten onnettomuuksien ajat riitauttavat mieliä yhtä usein kuin yhdistävät, eikä eripuraisuuden vitsaus suinkaan ollut pienimpiä niistä onnettomuuksista, joita pohjoismaat nyt saivat kärsiä. Oli näet silminnähtävää, että kaikki läsnäolijat, joiden joukossa oli monta valtakunnan parasta tarkoittavaa miestä, olivat yhtä mieltä ainoastaan siinä, että muutos oli tarpeen; mutta niinpian kuin tuli kysymys siitä, mitä olisi muutettava, mitä muutoksen tulisi oikeastaan tarkoittaa, hajautuivat mielet eri lahkoiksi, jotka taistelivat toinen toistaan vastaan. Benzeliuksella oli kohta ympärillään melkoinen puolue, joka näytti lujasti päättäneen sekä täällä että säätyjen istunnoissa vastustaa ylhäisaatelisten etuoikeuksia, ja pelko tämän puolueen loukkaamisesta hillitsi noiden korkeain herrain vihan ilmi tuleen leimahtamasta. Schütz istuutui pöytäkirjaa laatimaan, ja niin tehtiin kuin tehtiinkin päätös, että prinsessa Ulriika Eleonoora olisi koroitettava hallitsijaksi kuninkaan poissa ollessa.
— Yksissä neuvoin säätyjen valiomiesten kanssa, lisäsi Sjrerneld, jota heti Benzelius ja tämän ystävät voimakkaasti kannattivat.
— Mitä nyt? — huudahti Akseli Lewenhaupt. — Tahdotaanko meille asettaa pitkä parlamentti ja Cromwell?
— Leijonmark on sopivin mies Cromwellin osaa esittämään, — kuiskasi
Wulfvenstjerna Schützille.
— Olkoon menneeksi valiomiesten kanssa! — huudahti siihen sukkelapäinen Konrad Ribbing. — Onhan siinäkin luupalanen vastustuspuolueen rakkien kitaan ja se sopii kauniisti veroituskysymyksissä.
— Hyvät herrat, — sanoi Kustaa Lewenhaupt kaksimielisesti hymyillen, — pelkäänpä pahoin, että olemme laatineet laskun ilman arvoja. Ellen erehdy, tulee tuossa mies, joka voinee vähentää epäilyksiämme siinä kohden.
Samassa astui sisään vähän neljännellä kymmenellä oleva mies, joka oli hoikkavartaloinen ja vaaleaverinen ja muuten älykkään näköinen. Hänen erinomaisen hieno ja huolellinen pukunsa, siihen välttämättömästi kuuluvine kiharaperuukkeineen, hänen kirjaellun takkinsa mahdottoman avarat hihat ja hänen luonteva, vähän ylpeä ryhtinsä osoittivat heti kohta, että hän kuului korkeampaan aateliin ja että hän oli saanut sivistyksensä ulkomaisten hovien salongeissa, eroten siinä kohden aikakautensa nuoremmista aatelismiehistä, joiden esiintymisessä oli jälkiä tappotanterella saadusta karkeammasta kasvatuksesta.
— Kuka tuo ylpeä herra on? — kysyi muuan äskentulleista valtiopäivämiehistä vierellään olevalta Schütziltä.