— Niin täytyi teidän tietysti nuorena keikarina antaa hänelle ritarillinen suojeluksenne, kyllä ymmärrän. Mutta tietäneekö parooni, että tytön toveri, eräs nuori, talonpojantakkiin puettu mies on tunnettu olevan kuuluisan Löfvingin rohkeimpia sissejä, sanalla sanoen, olevan kivekäs?
Sparrfelt vakuutti olleensa tästä tietämätön.
— Niin se kumminkin on, — jatkoi kreivi. — Tuskin kolme viikkoa sitten, siis aseleposopimuksen jälkeen, on sama mies todistettavasti ollut sen aseellisen rosvojoukon johtajana, joka karkasi erään Paraisten saaristossa olleen vihollisen kaleerin kimppuun, ryösti ja poltti sen. Hänen ilmestymisensä tänne on herättänyt huomiota, kreivi Bruce puhuu asiasta närkästyksellä, ja pelättävä on, että tuskin vielä solmittu rauha voi joutua vaaraan moisten kovin epäilyttävien tapahtumain tähden.
— Entä luvattu yleinen anteeksianto?
— Se ei ulotu rosvoihin. Muuksi ei nyt enää voi sanoa noita uppiniskaisia kivekkäitä, jotka kiukustuttavat vastustajiamme juuri silloin, kun kaikki riippuu rauhallisista tarkoituksista. Ruotsin virastojen täytyy osoittautua yhtä innokkaiksi kuin venäläistenkin estäessään mokomia rosvouksia, ja tahtoni sentähden on, että parooni heti kohta liittyy siihen venäläiseen komennuskuntaan, joka on saanut käskyn etsiä puheenalaista miestä ja ottaa kiinni hänet ynnä kaikki hänen seuralaisensa ja kumppaninsa.
Sparrfelt kumarsi, tyytyväisenä siitä, että vielä kerran ja nyt laillisin valtakirjoin, sai esiintyä tuon salaperäisen tytön suojelijana. Ei hänellä myöskään liene ollut erittäin suurta halua säästää tuota talonpojantakkiin puettua nuorta miestä, jota hän syystä piti suosittuna kilpailijanaan. Hän noudatti siis kiireesti esimiehensä käskyä ja oli puolen tunnin perästä sen jälkeen tiedusteluretkellä, yhdessä palvelijansa ja venäläisen komennuskunnan kanssa, johon kuului yksi upseeri ja kaksikymmentä kasakkaa.
Pian oli pieni Uusikaupunki tutkittu. Etsityt eivät olleet kaupungissa. Kyseltiin talonpojilta, jotka olivat tuoneet kaupunkiin kunkin manttaalin, rauhanneuvottelijoille suoritettavaksi määrättyä voita. Ei kukaan tiennyt pakolaisista mitään tai ei ollut tietävinään, Useimmat olivat liitossa kivekkäiden kanssa, ja ne, jotka eivät olleet, pelkäsivät heidän kostoansa.
Kreivi Brucen käskystä julisti nyt rummunlyöjä Uudenkaupungin kaduilla, että sadan ruplan palkinto (mahdottoman suuri summa siihen aikaan) luvattiin sille tahi niille, jotka voivat ottaa kiinni ja venäläisten virastojen käsiin jättää rantarosvon Elias Pietarinpojan, joka oli kanteenalaisena siitä, että oli hyökännyt tsaarillisen majesteetin kaleerin Golubkan kimppuun ja polttanut sen sekä rikkonut aselevon. Samaan tarkoitukseen lupasi kreivi Liljenstedt sata hopeatalaria ja jokaisesta Pietarinpojan kumppanista kaksikymmentä.
Jo viimein antoi muuan ämmä lahjoa itseltänsä sen tunnustuksen, että eräs nuori mies ja nuori tyttö olivat varhain aamulla matkustaneet kaupungista pohjoiseen päin kärryillä, härkä edessä. Mutta samalla ilmoitettiin satamasta, että kaksi samanlaista henkilöä, vanha nainen muassaan, jo edellisenä iltana oli lähtenyt purjeveneellä pohjoiseen päin. Sparrfelt, joka ei löytänyt venettä, mihin tyttö edellisenä päivänä oli juossut, piti tätä jälkimmäistä ilmoitusta oikeana, miehitti nopeakulkuisen jahdin ja otti mukaansa moniaita venäläisiä sotamiehiä ynnä yhden aliupseerin. Kasakat sitävastoin ratsastivat pohjoiseen päin pakolaisia kiinni ottamaan, jos nämä olisivat maitse matkustaneet.
Oli navakka lounaistuuli, ja jahti laski laitatuulta Lyökin majakkaa ja Pyhämaata kohti. Jokainen pieninkin vene, joka vain meni pohjoista kohti, saavutettiin ja tutkittiin. Milloin tavattiin kalastaja, joka oli laskenut verkkonsa Kukkaistenmaan vierelle; milloin joku eurajokelainen talonpoika, joka palasi Uudestakaupungista muassaan pari kapallista suoloja. Mutta tuuli kiihtyi sillä välin, pakottaen takaa-ajajat pysymään ulompana rannikosta.