— Hoitakoon hän Cupidoa, jos hänellä on senniminen hevonen, mutta antakoon minun olla rauhassa, sillä en minä ole mikään noita-akka, — vastasi tyttö. — Kas, tuolla tulee Elias! — ja näin sanoen jätti hän paroonin ja kiirehti tuota talonpojantakkiin puettua miestä kohti, joka voitettuaan pitkän krenatöörin tuli nyt tytön luo.
Asianlaita oli se, että venäläisten päällikkö, joka ankarasti oli käskenyt ehkäisemään tänä päivänä riitaisuudet suomalaisen väestön kanssa, oli pannut patrullin liikkeelle, ja se saapui juuri oikeaan aikaan ottaakseen krenatöörin kiinni ja viedäkseen hänet rauhattomuuden tekijänä päävartioon. Täten keskeytyi taistelu; ja talonpojantakkiin puettu mies pääsi ilman sen enempiä seikkailuja kuivalle maalle jälleen.
— Tule, Elias, — sanoi tyttö ja kävi nuorukaista käsivarteen; — hakekaamme täti käsiimme.
Parooni Sparrfelt esteli, mutta kun hän ei varmaan tiennyt, kuka tuo kummallinen tyttö oikeastaan oli, laski hän hänet menemään, ja ennen pitkää oli tyttö saattelijansa kanssa kadonnut väkijoukkoon.
Weidern kohautti olkapäitään. — Meillä, — sanoi hän, — ei tarvita noin monia mutkia orjatytön suhteen, olkoonpa hän sitten ihana kuin Pyhä Anna tai kuin itse keisarinna Katariina.
— Meillä ei ole orjia, — vastasi Sparrfelt. — Morbleu, olen kenties erehtynyt tuon ruskean tukan ja noiden ilkamoivien sinisten silmäin suhteen. Mutta vieläkin panen kreivi Liljenstedtin vetoon halpaa kirjuria vastaan, että tämä on se oikea Maria Larsson, joka lumosi kahtena viime vuotena kaikki Tukholman nuoret herrat. Selittäkää minulle tämä pulma, parooni hyvä! Onko hän, tuo viehättävä olento, äkkiä muuttunut ahvenanmaalaiseksi talonpoikaistytöksi vai olemmeko rauhan maljaan liian syvälle kurkistaneet?
3. KOLME PAKOLAISTA.
Turhaa oli pitää salassa Uudenkaupungin rauhantekoa, kun hallitsijain vahvistus oli tullut Tukholmasta ja Pietarista. Niinkuin pimeässä yössä valo tunkee suljetusta majakasta kaikkien rakojen kautta, niin kihoili heti alussa tämä suuri uutinen hataroilta huulilta ja tuli pian, joskaan ei virallisesti, kaikkien tietoon. Kokkolan raatimies Jaakko Fahlander, jota jälkimaailma saa kiittää parhaasta senaikaisesta kuvauksesta, mikä meillä suomalaisilla on Isonvihan ajoilta, kuuli tämän uutisen rauhanhierojain omasta suusta Uudessakaupungissa ja sai puolinaisella vaitiolon lupauksella vietäviksi ne terveiset venäläiselle linnanpäällikölle Vaasaan, että valtuutetut eivät olleet turhaan keskustelleet. Linnanpäällikkö puolestaan ei myöskään voinut pitää suutansa kiinni, ja niin lensi rauhansanoma pitkin rannikkoa pohjoiseen päin suureksi iloksi venäläisillekin sotajoukoille, jotka jo olivat kovin kyllästyneet tämän hävitetyn maan kehnoihin majapaikkoihin.
Aamulla edellisessä luvussa kerrotun tapauksen jälkeen kutsutti kreivi Liljenstedt sihteerinsä, parooni Sparrfeltin luoksensa ja antoi hänelle nuhteita eilispäivän johdosta. — Paroonin on nähty antautuvan puheisiin hyvin epäluulonalaisten henkilöiden kanssa, — sanoi hän.
Sparrfelt kertoi pienen seikkailunsa. — Se nuori tyttö, — sanoi hän, — jos se on hän — on suomalainen porvarintytär Vaasasta ja sai, yhdessä useiden muiden Tukholmaan tulleiden suomalaisten pakolaisten kanssa, kreivi Hornin välityksellä armon. Kreivitär Hornin huomio kiintyi tähän pieneen porvarintyttäreen ja hän toimitti tytölle hänen säätyään paljon hienomman kasvatuksen, jonka tähden tyttö toisinaan myös sai armon olla saapuvilla ylhäisten iltaseuroissa. Luonnollista oli, että äkkiarvaamatta nähtyäni sellaisen henkilön valepuvussa ja noin tukalassa asemassa…