Krenatööri juoksi, huolimatta uudesta sätkäyksestä, tyttöön käsiksi, ja väänsi airon hänen käsistään.
— Tekeepä totisesti mieleni sysätä veljeni syrjään, huudahti Sparrfelt, juosten rantaan auttamaan heikompaa sukupuolta. Mutta hän tuli yhtä postipäivää myöhemmin kuin olisi pitänyt. Eräs talonpojantakkiin puettu nuori mies ehti ennen häntä, juoksi veteen ja tarttui vuorostaan krenatööriä vyötäisiin. Tämä päästi tytön ja kääntyi raivostuneena uutta vastustajaansa vastaan. Kiivas painiskelu syntyi molempain kesken, ja tyttö riensi sillä aikaa rannalle, mutta seisahtui sinne, kasvot tulipunaisina, odottamaan ottelun loppua.
Krenatööri, joka oli päätään pitempi vastustajaansa, heittäysi ruumiinsa koko painolla hänen päällensä, painaaksensa hänet veteen. Vastoin kaikkia luuloja hän oli kuitenkin tuossa lyhyessä, mutta hartevassa talonpojantakkiin puetussa nuorukaisessa tavannut väkevämpänsä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nosti hänet ylös ja paiskasi sitten pitkäkseen savensekaiseen veteen, joka tässä oli vain noin kyynärän syvyistä.
Rannalla oleva väkijoukko kirkui ilosta.
Sparrfelt otti sillä välin tilaisuudesta vaarin ja meni tervehtimään nuorta tyttöä, jonka harvinainen, mielenliikutuksen ylentämä kauneus saattoi von Weiderninkin hämmästyksestä huudahtamaan.
— Pidän itseni onnellisena, rakastettava Maria, voidessani tarjota teille suojelustani noita raakoja sotamiehiä ja talonpoikia vastaan, — virkkoi nuori ritari ranskaksi äänellä, joka oli samalla suojeleva ja keikarimainen. — Tulkaa, minä vien teidät lähettilään asuntoon; siellä voitte rauhassa kertoa minulle, minkä kummallisen sattuman johdosta minä tapaan teidät täällä ja tuossa oudossa valepuvussa.
Nuoren tytön huomio oli miesten taisteluun niin kiintynyt, ettei hän ensin huomannutkaan uutta suojelijaansa. Mutta tuskin kuuli hän nimeään mainittavan, kun hän äkkiä kalpeni ja veti nopeasti villahuivinsa alemma otsalleen. — Armollinen herra erehtyy, — sanoi hän ruotsiksi vähän vapisevalla äänellä ja Ahvenanmaan murretta puhuen.
— Mille tonnerres! — jatkoi hämmästynyt Sparrfelt; — olisiko se tosiaankin?… Mutta ei, ihana Maria, älkää yrittäkökään pettää minua. Ken kerran on nähnyt teidät, hän jo heti ensi silmäyksellä tuntee Maria Larssonin kreivitär Hornin rakastettavan holhokin, jota niin monta vuotta on kasvatettu hänen talossaan Tukholmassa.
— En tunne sarvia[2] enkä sorkkia, — vastasi tyttö nauruun remahtaen ja vielä enemmän ahvenalaisiksi murtaen. — Minä olen Ahvenanmaalta ja olen tätini kanssa ollut seitsemän vuotta Roslagenissa. Kas, sepä oli konvehti, sanoi äiti silakkata. Mutta sitten satuin tungoksessa kadottamaan tätini, ja niin tuli tuo ilkeä mies…
— Sepä olisi tuhannen tulimmaista, — vastasi parooni Sparrfelt, taas suurellisesti keikauttaen tekotukalla koristettua niskaansa, mutta nähtävästi kahden vaiheilla. — Jos et sinä ole, se on, jos te ette ole sama Maria, jonka kanssa minulla oli kunnia tanssia espanjalainen katrilli viime talvena kreivi Bertelsköldin luona, niin on varmaan joku suomalainen noita-akka kopioinut teidän muotokuvanne ja sekoittanut rakkaudenjuomaa siihen reininviiniin, jota minun oli kunnia päivällisillä juoda teidän menestykseksenne kreivi Liljenstedtin luona. Kaikkien Cupidon oikkujen kautta, ihana Maria, lienette kuka hyvänsä, niin pyydän tänä päivänä saada olla teidän ritarinne.