Eräänä päivänä — se oli elokuun 31. päivä varhain aamulla — tuli tiedoksi, että lähettiläät olivat olleet koolla koko edellisen päivän ja että sanansaattaja myöhään illalla oli lähtenyt Pietariin, samalla kuin toinen sananviejä nopeakulkuisessa purjealuksessa oli lähetetty Tukholmaan. Näiden viestien sisältö ei pysynyt kauan salaisuutena. Uusikaupunki heräsi riemupäivää viettämään, ajattelematta sitä suruharsoa, jolla tämä päivä oli verhoava sen nimen Ruotsin historiassa. Hengästyttävästä odotuksesta, epätietoisuuden kaikista tuskista vaihtuivat väestön tunteet hillittömäksi iloksi. Suomalainen luonne oli hetkiseksi kadottanut hitaisuutensa. Siellä itkettiin, naurettiin, kiljuttiin, syleiltiin, tutut ja tuntemattomat, ystävät ja vihamiehet kaikki sekaisin; yksinpä nuo hurjat, mutta iloiset kasakatkin, jotka niin kauan olivat olleet maan kauhistuksena, pyörähtelivät satamassa käsitysten merimiesten ja talonpoikaisakkain kanssa, pullot kädessä, hurraata huutaen! Kaikki oli unhotettu, kaikki mitä oli kärsitty, kaikki mitä oli alttiiksi pantu, vuosikausien viheliäisyys, verivirrat, sadattuhannet haudat, köyhyys, nälkä, maanpako, kuolema, toivottomuus, kaikki, kaikki oli tällä hetkellä unhotettu sen sanomattoman, autuaallisen tunteen vallassa, että ihmisillä taas oli isänmaa, koti ja tulevaisuus. Ihmiset tunsivat pelastuneensa äärimmäisen hädän perikadosta; he olivat olleet niin tuiki sorrettuja, etteivät enää oikein osanneet toivoa vastakaan parempia päiviä. Mitäpä nyt enää merkitsivät kärsimykset ja tappiot; ihmiset tunsivat nyt taas olevansa oikeutettuja elämään, ja tämän tuntiessaan he olivat taas rikkaita, onnellisia, huolettomia ja vapaita.

Hallitsijain vahvistusta rauhanteolle, molemmat annettu 9. päivänä syyskuuta, ei tarvittu kauan odottaa. Mutta jo ennenkuin räikkyvät torvet julistivat tämän ilosanoman kansalle, oli tieto siitä lentänyt yli maan ja valtakunnan, ja verta vuotava Ruotsi, verensä jo vuodattanut Suomi, hengittivät jälleen.

Jos jälkimaailma, joka synkein silmin on katsellut Uudenkaupungin rauhansopimusta, olisi yhden ainoankin päivän kokenut noita suunnattomia suruja ja noita nimettömiä tunteita, ehkäpä se olisi silloin leppeämmällä kädellä kosketellut Uudenkaupungin suruharsoakin ja kirjoittanut sen nimen niiden sallimuksen neuvonpiteiden joukkoon, joiden alle on painettu välttämättömyyden leima.

2. UUDENKAUPUNGIN SATAMASSA.

Niille nuorille hienoille ja ylhäisille herroille, jotka seuralaisina ja apulaisina olivat seuranneet lähettiläitä Uuteenkaupunkiin, oli täällä kovin vähän huvituksia tarjona. He käyttivät sentähden muutamain tuntien joutoajan kävelläkseen saman 31. päivän iltapuolella satamassa ja katsellakseen niitä kirjavia väkijoukkoja, jotka tottumattomina iloisia päiviä viettämään nyt käyttäytyivät sitä meluisemmin.

Elämä satamassa oli hyvin vilkasta. Kaikki alukset ja veneet oli liputettu, ja ne, joilla ei lippuja ollut, kokivat korvata tämän puutteen vihannoilla koivuilla, joita oli pystytetty niin kosolti, että satama oli kuin lehto. Syyskuun aurinko (sillä uuden luvun mukaan olisi jo ollut 11. päivä syyskuuta) paistoi kirkkaasti tyynelle vedenpinnalle, joka vast'ikään oli sekin tehnyt rauhan meren myrskyjen kanssa. Puoteja oli tuota pikaa pystytetty rannalle, oluesta ja paloviinasta ei ollut puutetta, ja venäläiset sotamiehet, ainoat, joilla oli rahaa, pitivät menekistä huolen. Heidän nähtiin anteliaasti ja ilomielin kestitsevän uusia ystäviään, etenkin, missä nuoria tyttöjä oli seurassa. Useat näistä sotamiehistä olivat täällä ollessaan naineet suomalaisia naisia, joita verraten runsaasti oli saatavana, sillä maan jäljelle jääneistä asukkaista oli ainakin kolme naista yhtä miestä kohden. Toiset olivat solmineet rakkaudenliittoja paikkakunnalla, ja toiset kiirehtivät tekemään sitä nyt, kun tiesivät, että heidän oli pakko neljän viikon kuluessa poistua maasta. He olivat tottuneet tässä toimessa suuremmitta mutkitta menettelemään, sillä tavat olivat pitkän viheliäisyyden aikana valitettavasti niin höltyneet, että miltei kuka nainen hyvänsä salli myydä itsensä vaimoksi ilettävimmälle koirankuonolaiselle, kun tämä vain tarjosi moniaita kirkkaita hopearuplia tai lypsävän lehmän, ja yhtäkaikki oli hän mielestään onnellinen, ettei häntä ilmaiseksi otettu, niinkuin usein tapahtui, kun naisia ja lapsia vietiin siirtolaisiksi Venäjälle. Sotakurikin, jota kaivattu ruhtinas Galitzin oli ankarasti pitänyt niin pitkälle kuin hänen kätensä ulottui, oli viimeisinä vuosina, uuden kenraalikuvernöörin, kansanryöväri Douglasin aikana paljon höltynyt, niin että sotaväki oli tottunut harjoittamaan valloitetussa maassa kaikenlaista vallattomuutta.

Nälästä ja kaikenlaisista puutteista menehtyneet suomalaiset eivät sietäneet montakaan tilkkaa paloviinaa, kun heidän verensä jo alkoi kuohua, niin että tuo yhden päivän vanha "ikuinen" rauha oli jo vähällä alkuunsa loppua. Kateuden, kenties myöskin nöyryytyksen tunne täytti suomalaisten mielet ja ehkä lisäksi harmiakin siitä, että sotamiehillä oli kaikkea mitä tarvitsivat, jopa rahaakin taskut täynnä. Siellä täällä syntyi riitaa puotien ympärillä, ja riidasta sukeutui käsikähmä, joka tavallisesti päättyi suomalaisten tappioksi, sillä heidän joukossaan oli vain harvassa nuoria ja väkeviä miehiä; melkein kaikki olivat harmaapäisiä ukkoja tai puolikasvuisia poikia. Onneksi oli ilo rauhanteosta kaiken tämän ohessa niin suuri, ja naiset, jotka olivat kärhämän aiheena, niin ahkerat rauhaa rakentamaan, että riidat päättyivät yhtä pian kuin olivat alkaneetkin ja että suurin osa kansasta ei ottanut niistä huoliakseen.

Kaksi nuorta ja komeata herraa, parooni Sparrfelt ja eräs von Weidern, edellinen kreivi Liljenstedtin yksityissihteeri ja jälkimmäinen samassa toimessa salaneuvos Östermanilla, kävelivät käsitysten ikäänkuin rauhansovinnon vertauskuvana, huvikseen katsellen melskettä, kun heidän huomionsa kiintyi uuteen, lähellä rantaa syntyneeseen meteliin. Muuan pitkä venäläinen krenatööri ajeli nauraen ja kiroillen erästä nuorta suomalaista talonpoikaistyttöä, joka, päästäkseen häntä pakoon, juoksi veneeseen, ja lykkäsi sen ulos rannasta. Krenatööri juoksi hänen jälkeensä matalaan rantaveteen ja tarttui veneen keulaan kiinni. Tyttö uhkasi airolla, ja kun mies ei hellittänyt otettaan, läimäytti tyttö häntä kelpo lailla olkaan. Tästä vihastunut krenatööri painoi veneen keulan veteen; tyttö menetti tasapainonsa ja luiskahti hänkin veteen, jossa uusi taistelu syntyi hänen ja ahdistajan välillä.

Nuoret herrat lähenivät uteliaina tätä melskettä katsomaan. Vielä kerran pääsi tyttö pakoon, mutta sen sijaan, että olisi paennut rannalle, jäi hän rohkeasti seisomaan ja uhkasi krenatööriä jälleen airolla.

— Morbleu, — huudahti Sparrfelt hienosti kiroten, — luulenpa nähneeni tuon urhoollisen tytön joskus ennenkin. Oikein; sehän on Tukholman pikku Maria, hän, joka on tenhonnut oman veljeni, ratsumestarin. Millä pirun lailla hänestä on tullut talonpoikaistyttö ja miten hän on tullut Uuteenkaupunkiin?