Mitä olikaan maksanut tämä rauha, joka iäti on piirtänyt vähäisen Uudenkaupungin nimen pohjolan aikakirjoihin! Kahden vuosisadan voittojen ja valloitusten hedelmän: rikkaan Liivinmaan ja sen uutteran kaupan, viljavan Viron, Suomen sisarmaan, ja sen kanssa koko Suomenlahden eteläisen rantamaan; Saarenmaan ja Hiidenmaan ynnä muita saaria, joilla vielä tänä päivänä asuu Ruotsista tulleita siirtolaisia; Inkerinmaan verisen riidan alaisina olleet tasangot ja Nevajoen mahtavan suonen, jonka luonto vartavasten on luonut suuren vallan keskukseksi; — avaran, ihanan Laatokan, joka yksinäänkin on meri ja valtakunta — vanhan Viipurin, Ruotsin vallan äärimmäisen tukipisteen, jonka valleista idän hyökylaine on niin monesti takaisin tyrskähtänyt, ja Viipurin kanssa siihen kuuluvan alueen, Suomen kaakkoisen kulman, jossa veljekset kiskaistiin erilleen veljeksistä kahden puolen luonnotonta rajaa — kaikkiansa enemmän kuin kuningaskunnan, enemmän kuin merivaltion, Itämeren valtiuden, sillan länsimaihin, meri-ilmaa kotkan siipien alle, johtavan aseman ja etevämmyyden pohjolassa.[1] Tosin kyllä luvattiin siellä molemmin puolin "alati pysyvä, ikuinen, vilpitön ja rikkomaton rauha maalla ja merellä, ynnä totinen sopu ja erottamaton iäinen ystävyyden side" molempain valtakuntain välillä, niin että entisiä vihollisuuksia "ei koskaan enää ajatella", ja niinkuin Ruotsin kunink. majesteetti "niin voimakkaasti, kuin suinkin tapahtua taitaa, iäiseksi ajaksi luovuttaa Itseltään, sen Jälkeisiltä, ja koko Ruotsin Valtakunnalta, kaiken oikeuden, vaatimuksen ja sananvallan, mikä Hänen Kunink. Majesteetillaan on ollut ja saattanut olla" y.m.; samaten luvattiin myös, että "hänen Tsaarillisella Majesteetillaan, sen perillisillä ja jälkeläisillä ei ole koskaan oleva eivätkä he voi väittää itsellänsä olevan mitään oikeutta tahi vaatimusta, oli se minkä varjon ja nimen alla hyvänsä, nyt takaisin annettuun Suuriruhtinaskuntaan Suomenmaahan" ynnä jäljellä olevaan osaan Käkisalmen lääniä. Aikakirjat ovat luetteloonsa ottaneet tämän "ikuisen rauhan" monien muiden samanlaisten joukkoon, jotka näyttävät kirjaimen epäluotettavuuden ja kunkin aikakauden kykenemättömyyden päättämään, mitä sen jälkeen, toisina aikoina ja toisten sukupolvien eläessä on tuleva.

Ja kuitenkin, huolimatta kaikista näistä sanomattomista uhrauksista, huolimatta kaikista uhkaavista tulevista vaaroista, jotka rauha pikemminkin toi lähemmäksi kuin poisti, tuskin on milloinkaan mitään sanomaa suuremmalla ilolla pohjolassa vastaan otettu kuin tätä samaista Uudenkaupungin rauhansopimusta. Jälkimaailma kenties on ehtoja sovittelevinaan ja moittii rauhanhierojia liian suuresta myöntyväisyydestä; mutta silloin, sillä hetkellä oli voipumus niin suuri, levon tarve niin yli kaiken muun tuntuva, että rauha, rauha mihin hintaan hyvänsä oli kaikkien hartain ajatus, kovaääninen huuto kaikilla huulilla. Koko Ruotsin valtakunta oli kuin nääntyvä sankari, joka yöt ja päivät on valvonut paikallaan yliluonnollisissa ponnistuksissa, kunnes käsi on puutunut, polvet hervahtaneet, silmät umpeen painuneet ja sydän tullut toivottomaksi. Tällaisissa oloissa ei valikoida pehmeintä vuodetta, lyyhistytään ensimmäiselle tien vieressä olevalle mättäälle, huolimatta mitään siitä, mitä lepo maksaa, kunhan vain voidaan kääriytyä riekaleiksi ammuttuun sotalippuun ja pelastaa kunnia parempien päivien varalle.

Ja kuitenkin oli tässä alttiiksiantavaisuuden katkerassa kalkissa pisara makeata mettäkin. Oli saatu takaisin yhdeksän kymmenettä osaa siitä, mitä oli menetetty, oli saatu tuo kovin kaivattu Suomenmaa; äiti oli palavan huoneen jäännöksistä, joihin hänen rikkautensa hupenivat, toki viimeksi pelastanut armahimman lapsensa, voipuneen, pyörtyneen, verensä miltei kuiviin vuotaneen, hengen merkkiä tuskin näyttävän, mutta sittenkin toki toivoa ja tulevaisuutta varten pelastuneen lapsensa. Ehkäpä olisi hän voinut senkin uhrata ja siitä huolimatta elää, ja niinhän kerran oli käyvä. Mutta lapsi ei olisi voinut elää, jos se olisi joutunut hukkaan vuonna 1721. Ei mitään kaikesta siitä, mitä sittemmin, vuosisadan kehittymisen jälkeen, tuli Suomen hyväksi, olisi silloin voinut joutua sen osaksi. Niin kuolluksiin asti voimaton, ruhjottu ja runneltu kuin maa oli Uudenkaupungin rauhanteon aikana, ja silloisen ajanhengen vallitessa, olisi Suomi auttamattomasti uponnut kuin katoava pirsta valtameren laineihin, ja sen nimi tavattaisiin tällä hetkellä ainoastaan kuvernementin nimenä, jonka asema ja arvo tuskin vetäisi Virolle vertoja.

Tähän voittoon verrattuina olivat muut rauhanehtojen edut — vakuutus Fredrik-kuninkaan pysymisestä horjuvalla valtaistuimellaan, viljan tulliton vienti Liivinmaasta ja ne kaksi miljoonaa riksiä, jotka Venäjä almuna myönsi vararikkoiselle Ruotsille — mitättömiä seikkoja, jotka tuskin vastasivat sitä nöyryytystä, ettei Mazeppan kasakoille voitu hankkia anteeksiantoa.

Tuo tätä nykyä niin vireä pieni Uusikaupunki, jonka Kustaa II Adolf v. 1617 perusti, oli jo 16:nnella sataluvulla päässyt jonkinlaiseen varallisuuteen, erittäinkin puuastioittensa ja lankkujensa avulla, joita ahkerasti vietiin jahdeilla Tukholmaan. Vuonna 1685 syyskuun 14. päivänä oli tulipalo hävittänyt kaupungin, joka ei ennättänyt oikein toipua tästä onnettomuudesta, ennenkuin nälkä, sota ja rutto tulivat senkin rauhallisia seutuja hävittämään. Nyt, 1721, ei vielä oltu ehditty saada valmiiksi edes uutta kivikirkkoakaan, jota rakentamaan oli ruvettu 1706. Talot olivat pieniä punattuja yksikerroksisia puurakennuksia ja kadut ahtaat, niin että kaupunki tarjosi varsin vähän mukavuuksia noille ylhäisille rauhanhierojille, joista Ruotsin lähettiläät, valtioneuvos, kreivi Liljenstedt ja maaherra, parooni Strömfelt sekä venäläinen tykistön ylipäällikkö, kreivi Bruce olivat jo keväällä sinne tulleet, mutta tsaarin mahtava suosikki, salaneuvos Österman oli odotuttanut itseään ja hidasteli tahallaan, saattaakseen ruotsalaiset viimeisillensä ja ennättääkseen vielä perin köyhtyneestä Suomesta kiskoa veroja. Lähettiläitä ja heidän lukuisia palvelijoitaan varten oli kaupungin ulkopuolella olevalle Kivikarran saarelle rakennettu iso huoneisto. Täällä ruotsalaiset kyllä tinkivät vähän vastaan, mutta tässä kaupassa ei pitänytkään paikkaansa tuo tunnettu ohje, että

"kauan kauppoja hierota ei, ei tingitä paljon, puolet vain heti tingitähän…"

Lopuksi kiisteltiin Saarenmaasta ja Viipurista. Saarenmaa meni pian menojaan, kun hätähuutoja alkoi kuulua Uuteenkaupunkiin Ruotsin rannikoilta, missä Venäjän laivasto nyt jo kolmantena kesänä laski maihin ja hävitti. Sittemmin, ja kun Österman pyysi Ruotsin lähettiläitä tarkemmin lukemaan erään kohdan heidän (ei hänelle) salaisista ohjeistaan, meni Viipurikin. Ennen rauhantekoa oli heinäkuun 20. päivänä sopimus tehty kahden kuukauden aselevosta.

Tuskin oli aselepo tullut tiedoksi, kun joukko veneitä ja pieniä aluksia lähimmäisiltä rannikoilta riensi Uuteenkaupunkiin, joka nyt katsottiin turvallisimmaksi paikaksi ja jossa varmimmat tiedot olivat saatavina siitä, minnepäin ajan tuulet puhalsivat ja viirit kääntyivät. Myöskin vastapäätä olevasta Roslagenista tuli suomalaisia pakolaisia veneillä, vapisten malttamattomuudesta saadakseen tietää Suomen kohtalon ja samalla omansakin, sillä useat heistä kärsivät Ruotsissa yhtä suurta puutetta kuin kotona omassa hävitetyssä maassaan. Syntyi jokseenkin vilkas vaihtokauppa. Venäjän ja Hollannin kauppiaat, jotka olivat tulleet lähettiläiden ja näiden seurueitten mukana, eivät halunneet ottaa vastaan arvottomia ruotsalaisia rahamerkkejä, vaan myivät suoloja, jauhoja ja hamppua vaihtamalla niitä voihin, taliin, turkiksiin, rautaan ja vaskilevyihin, joita suomalaiset olivat sieltä täältä saaneet haalituiksi.

Sen talon ympärillä, jossa valtakuntain rajoista ja pohjoismaiden asemasta tähän aikaan päätettiin, seisoi useana kesäpäivänä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan levottomasti odottava väkijoukko, joka suurten herrain ja näiden seuralaisten ilmeistä koki arvata, oliko kysymyksessä rauha vai sota. Jokaista livreapukuista kamaripalvelijaa, joka sulkatöyhdöllä koristettuun hattuun ja kirjailtuun, avarahihaiseen takkiin puettuna, salaperäisesti silmäillen näyttäytyi portailla tai ovella, katseli joukko kuin oraakkelia, ja arvonsa tunnossa tekeytyi tämä niin mahtavaksi kuin olisi pohjoismaiden kohtalo hänen hartioillaan levännyt. Jos katselijat luulivat noista tärkeännäköisistä kasvonilmeistä keksivänsä pahoja uutisia, kuului joukosta moni puoleksi tukahdutettu huokaus ja vierähti moni toivoton kyynel; mutta jos herrain ja palvelijain ilmapuntari osoitti kaunista säätä, silloin virkistyi jälleen väkijoukon laimeneva luottamus, ja itsekukin puhui vain tulevaisuudensuunnitelmistaan. Oli tultu siihen, että jokainen tuollainen kirjaeltu narri Uudessakaupungissa voi rypistetyllä otsallaan säikäyttää tämän muuten niin pelottoman kansan, joka monet monituiset vuosikaudet oli kestänyt mitä suurimpia onnettomuuksia ja rohjennut vastustaa monin kerroin voimakkaampaa vihollista.

Vaikka olikin aselepo, oli kuitenkin aika-ajoin huolestuttavia huhuja liikkeellä. Milloin sanottiin sodan taas syttyneen, ja tsaarin itsensä suurella laivastolla purjehtivan Tukholmaa kohti; milloin sanottiin ylhäisten herrain tuolla sisällä joutuneen kiivaaseen riitaan ja uhanneen viipymättä lähteä pois Uudestakaupungista; milloin taas oli muka koko Suomi rauhansopimuksessa luovutettu. Tiheään kulkevista sanansaattajista ja jokapäiväisistä neuvotteluista voitiin jo viimein arvata, että ratkaiseva hetki lähestyi. Päivä päivältä eneni levottomuus, ja neuvotteluhuoneen ulkopuolelle asetettujen kasakkain oli monta kertaa vaikea saada uhkaavilla piikeillään uteliaiden kovin lähentelevä joukko ulohtaalla pidetyksi.