— En tiedä, uskallanko, — vastasi hänen ritarinsa. Kenties jää on heikompaa täällä päin.
— Mitä, herraseni? — huudahti neiti de Lynar. — En tiennyt tätä ennen, että ruotsalaiset kykenevät kaikkeen — vähän pelkäämäänkin, kun niin sattuu.
— Kiitän kohteliaisuudestanne, — vastasi nuori kreivi hiukan loukkautuneena, — ja jos se teitä huvittaa, on minulla kunnia seurata teitä kuolemaan. — Näin sanottuaan työnsi hän kelkkaa aika vauhtia eteenpäin, toivoen salaisesti, että pieni ranskatar saisi ylimielisyydestään sopivan rangaistuksen.
Ja tuskin he olivat ennättäneet kymmenen tai viisitoista syltä eteenpäin, kun yksiöinen jää murtui heidän allaan ja molemmat, sekä neiti että hänen ritarinsa vajosivat kylmään, petolliseen meriveteen.
— Auttakaa! Minä kuolen! — huusi neiti de Lynar kovin pelästyksissään, kun tunsi uppoavansa. Mutta hänen asemansa ei ollut vaarallinen, sillä nojatuoli yksin riitti hänet pinnalla pitämään. Pahempaan pulaan joutui kreivi Bertelsköld, koettaessaan estää tuolia kaatumasta. Joka kerta, kun hän yritti turvautua jään laitaan, murtui siitä palanen toisensa perästä hänen allaan. Katselijat Danvikin rannalla alkoivat kovasti huutaa. Hovin luistelijat ja lakeijat huomasivat vaaran ja riensivät apuun. Mutta heillä oli jotenkin pitkältä liukasta jäätä kuljettavana, ja onhan elämässä välistä tilanteita, jolloin ei ole aikaa kauan odottaa.
Nuori tuntematon nainen, joka tietämättään oli saanut tämän onnettomuuden aikaan, oli sillä välin ryhtynyt sekä älykkäihin että nopeihin pelastustoimiin. Hän paneusi pitkäkseen jäälle, lähestyi avantoa, vaikka oma henki oli ilmeisessä vaarassa ja ojensi viippapuun vajoavalle. Onneksi jää kantoi häntä; kreivi tarttui tankoon ja hänen onnistui sen avulla pysytellä veden pinnalla, sillaikaa kun hän toisella kädellä piteli neiti de Lynaria, joka pelästyksestä aivan pyörällä riuhtoili irti päästäkseen. Ennenkuin yksikään hovilaisista ennätti tulla avuksi, oli Bertelsköldin, tarjottua apua hyväkseen käyttäen, onnistunut päästä kestävälle jäälle ja samalla pelastaa läpimärkä toverinsa.
Tuskin neiti de Lynar tunsi lujan jään jalkainsa alla, kun hän jo purskahti mitä iloisimpaan nauruun. Hän näki jalkainsa alla mitä kirkkaimman peilin; tuosta kiiltävästä jäästä kuvastuivat hänen ja hänen ritarinsa hahmot niin hullunkurisen näköisinä, että täytyi väkisinkin nauraa. — Taivaan pyhät! — huudahti hän; — meidän pitäisi lähteä näyttelemään itseämme rahan edestä! Parisissa maksettaisiin kaksi souta, kappaleesta, kun saisivat nähdä meidät!
Mutta kreivi ei häntä kuullut; hän seurasi silmillään vain tuota tuntematonta naista, joka yhdellä hyppäyksellä oli taas noussut luistimilleen ja riensi pois. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennenkin nähnyt nuo kasvot ja tuon vartalon; Vähäkyrön metsien udutar johtui yht'äkkiä hänen mieleensä. — Ester! — huusi hän hänen jälkeensä, — Ester Larsson, odottakaahan toki, että saamme teitä kiittää!
Mutta Ester — jos se todellakin oli hän — ei odottanut, vaan katosi kohta rannalla olevien katselijain joukkoon, jossa eräs vanhanpuoleinen nainen näkyi ottavan hänet vastaan sekä hätäisenä että vihoissaan.
— Enkö ollut oikeassa? — virkkoi neiti de Lynar iloisesti. — Tanssijatar hän sittenkin on, ja todistuksena siitä on se, että hän on lumonnut teidät, kreiviseni!