Amiraalikunta oli, kun laivasto oli siirretty Karlskronaan, vuokrannut pois entiset, näillä tienoin sijaitsevat alueensa. Tukkukauppias Lodsach oli silloin saaren lounaiselle niemelle perustanut laivaveistämöjä parhaiden ulkomaisten mallien mukaan, ja nämä veistämöt herättivät juuri nyt tukholmalaisten suurinta ihastusta ja uteliaisuutta. Ei ollut harvinaista, ja sitä katsottiin sopivaksi suosionosoitukseksi, että hänen majesteettinsa itse ja osa hovilaisia toisinaan kunnioitti hyödyllistä veistämöä armollisella läsnäolollaan.
Eräänä yönä marraskuun lopussa 1738 oli tuima pakkanen — tulevaa, tavattoman ankaraa talvea ennustaen — vetänyt jäähän sekä meren että Meelarin Tukholman lähellä; ainoastaan virtapaikka lähinnä sulkuja oli auki. Sitten tuli tyyni, selkeä ja lumeton pakkaspäivä. Oli siis sopiva tilaisuus panna toimeen oikein pohjoismaiset huvit Ranskan lähettilään, kreivi Saint Sévérin d'Arragonin kunniaksi, jota nyt kaikin tavoin mielisteltiin Ranskan kanssa äskettäin tehdyn niin sanotun puolustusliiton jälkeen, joka tuotti Ruotsille vuosittain 300.000 Hampurin pankkomarkkaa apuvaroina sitä sotaa varten, jota jo kauan ennakolta valmisteltiin.
Hänen majesteettinsa ja hoviväki, ynnä valtojen lähettiläät, ajoivat siis aamupäivällä vaunuissa Eläintarhaan; mutta kuningatar, vihoissaan ja pahoilla mielin Coyetin kirjoituksen johdosta, joka koski hänen kilpailijaansa neiti Taubea, sekä kaikesta siitä häpeästä, mitä siitä kenties seuraisi, sanoi olevansa pahoinvoipa ja jäi kotiin. Päivän ohjelma oli: 1) ajelua Eläintarhan ympäri vaunuissa; 2) käynti laivaveistämöllä; 3) metsästystä Eläintarhassa; 4) päivällinen veistämöllä klo 1; 5) luistelua; 6) paluumatka kaupunkiin klo 5; 7) tanssit hovissa klo 7; 8) illallinen klo 11.
Kaikki kävi oivallisesti. Ajelu oli herttaista, näköalat vähän kuuroittuneine puineen olivat ihastuttavat, veistämö huomattiin mainioksi, metsästys maksoi neljän tai viiden hirven hengen ja päivällinen oli laitettu niin herkulliseksi, että kuningaskin oli siihen ylen tyytyväinen. Ajat olivat nyt toiset kuin v. 1725, jolloin rehellinen, vanha hovimarsalkka Düben rohkeni tarjota kuninkaalleen karoliinien jokapäiväistä ruokaa ja jolloin niin suuri melu nousi vanhoista konvehdeista ja "juomattomista" viineistä. Kuningas Fredrik oli siitä pitäen antanut mitä ankarimmat säännöt viinikellarinsa kunnossa pitämiseksi, eikä yhdelläkään reininkreivillä ollut pöydällään jalompaa nestettä kuin hänellä. Ei puuttunut muutakaan ylellisyyttä tällä pönkkähameiden hyvällä aikakaudella. Kuinka vähän Ruotsin tarvitsi odottaa Kustaa kolmattaan päästäkseen osalliseksi ulkomaisiin koristeihin, näkyy jo siitä kreivi Tessinin valituksesta, että hän oli nähnyt papinrouvia, jotka vetivät perässään kadulla silkkisiä laahuksia, (á la robe trainante) ja asessoreja, jotka ajoivat komeissa vaunuissa mukanansa kaksi nauhoitettua palvelijaa takanaan seisomassa.
Päivällisten jälkeen lähdettiin luistelemaan. Jää oli kuin peili ja kyllin luotettava, kun vain ei menty virran kohdalle; ja ettei olisi mitään vaaraa pelättävänä, oli seurueen mukaan otettu hovin palvelijoita, jotka edellään lykkäsivät pitkiä, keveitä rekiä. Hovin keikarit näyttivät parhaan kykynsä mukaan taitoaan, ja niiden naisten varalle, jotka uskalsivat lähteä tuolle liukkaalle jäälle, oli pieniä, sametilla verhotuita jalastuolia, joiden takana aina oli joku kohtelias ritari, valmiina lykkäämään nuorta kaunotarta eteenpäin ja tuon nopean kulun kestäessä kuiskaamaan suloisia kohteliaisuuksia hänen pieneen punoittavaan ja palelevaan korvaansa.
Näiden keikarien joukossa oli myöskin luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka syksyllä oli palannut Suomesta. Hänen naisensa oli eräs nuori ranskalainen kreivitär de Lynar, kreivi d'Arragonin sukulainen. Tämä etelän hilpeä lapsi oli aivan ihastunut tuohon keveyteen ja nopeuteen, millä hän nyt näin ensi kerran elämässään kiisi iljannetta pitkin. Hän taputteli pieniä käsiään sekä ihastuksesta että kylmän tähden; hän halusi aina edemmä, yhä edemmä tuolle kirkkaalle lakeudelle, eikä taru mainitse hänen ritarinsa sitä iloa häneltä kieltäneenkään. Luultavasti tuo salaperäinen kuiskailu kylmästä punoittuneeseen korvaan oli kumpaisestakin niin hupaista, että he unohtivat kuinka pitkälle he jo olivat tulleet, ja kuitenkin olivat he jo niin kaukana, että olivat lähempänä vastapäätä olevaa Danvikiä kuin Eläintarhan veistämöä, josta olivat lähteneet.
Täällä nuori kreivi kumminkin pysähtyi ja ehdotti, että palattaisiin, sillä hänen muistaakseen kulki virta Meelarin puolelta lähempänä eteläistä rantaa. Mutta neiti de Lynar pani vastaan. — Katsokaahan vain, — huusi hän, — tuolla toisella rannalla luistelee eräs nainen! Minua suuresti huvittaisi tulla hänen kanssansa tutuksi ja oppia hänen taitonsa. Katsokaapa vain, kuinka taitavasti hän kiertelee tuota vanhaa vaimoa, joka seisoo siellä niin hämmästyneenä ja tuskin pysyy jaloillaan.
Toisella rannalla olevasta väkijoukosta, joka sieltä käsin katseli hovilaisten huvituksia, olikin eräs ruumiinmukaiseen levättiin puettu nainen — levätti oli kotimaista flanellia, jota siihen-aikaan oli alettu Ruotsissa valmistaa — lähtenyt jäälle luistelemaan, ja hän osoitti siinä mitä kauneimpia kaarroksia tehden niin tavatonta taitoa, että katsojat häntä kilvan ihailivat ja ranskalaisen neidin oikein kävi kateeksi. Kädessään hän piti raudoitettua viippapuuta luultavasti varoen jään heikkoutta, mutta tämä keveä kapine muuttui hänen hallussaan pikemmin vain keikailukaluksi. Milloin piti hän keppiä edessään keihään tavoin, milloin heilautti hän sitä päänsä ylitse, milloin iski hän sen jäähän ja lykkäsi itseään sillä kuin hiihtäjä, milloin hypähti hän sen yli näppärästi kuin nuoralla tanssija. Kaikki hänen liikkeensä olivat yhtä haavaa niin oikullisia ja niin miellyttäviä, että neiti de Lynar kääntyi ritarinsa puoleen kysyen vähän pilkallisesti, oliko Tukholmassa balettia — "tuo pieni keijukainen on epäilemättä tanssijatar."
— Rohkenen olla toista mieltä, — vastasi kreivi; — ensiksikin sentähden, ettei kukaan voi kilpailla sulossa ranskalaisten naisten kanssa, ja toiseksi sentähden, ettei kukaan tanssijatar henno puristaa jalkoihinsa luistinhihnoja.
— Mais si, — sanoi nuori nainen, joka ei sietänyt vastaväitteitä. — Olkaa hyvä ja työntäkää vähän likemmä; onhan meidän helppo ottaa omin silmin asiasta selko.