— Sen tietänen parhaiten minä, jota jo monetkin torat ovat uhanneet hovinaisten kielevyyden tähden. Parbleu, sitä en ollenkaan salaa, ja sitäpaitsi ovat torat rajoittuneet vain uhkauksiin.
— Te olette oikeassa, mitäpä emme kärsisi kuninkaamme vuoksi? Kuitenkin tulette juuri te, monsieur de Broman, olemaan ensimmäinen uhri.
— Minäkö? Se on mahdotonta. Minä olen syytön kuin muumio koko tuohon rakkauden asiaan.
— Sitä ei kukaan epäile. Ja kuitenkin — muistatteko satua leijonista, jotka torailivat ja jälleen sopivat? Te juuri, rakastettava ja siveä kamariherra, tulette olemaan se hinta, jolla armollinen kuninkaamme on ostava kotirauhansa.
Suosikki ei enää punastunut; hän vaaleni. — Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa, — sanoi hän. Olen teidän käskettävänänne.
— No hyvä, — jatkoi Bertelsköld, huolimatta enää peittää ylenkatsettaan, — en tahdo riistää isänmaalta niin välttämätöntä ja taitavaa palvelijaa. Te menette heti kohta kuninkaan luo. Te kerrotte hänelle — ikäänkuin itsestänne, ymmärrättekö — että Coyetin kirjoitus on kaikkien huulilla ja että se epäilemättä jätetään säädyille ja että siitä on syntyvä kauhea häväistysjuttu, lukuunottamatta sitä, että kuninkaan täytyy lähettää neiti Taube pois maasta, ellei hänen majesteettinsa anna ehdotonta suostumustaan ja myönnytystään toimiin ja puuhiin neuvoskuntaa vastaan. Kuningattarelle sanotte, mitä hyväksi näette. Oletteko minut oikein ymmärtänyt?
— Olen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi nöyryytetty suosikki kumartaen nyt paljon syvempään kuin ennen.
— Hyvästi, monsieur de Broman! Te voitte sopivan tilaisuuden tullen lähettää minulle vaununne.
18. KOHTAUS LUISTINJÄÄLLÄ.
Tämän kertomuksen aikana oli entinen "Vallmarin" eli "Valdemarin-saari", joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi Tukholman Djurgårdenin eli Eläintarhan nimellä, vielä suurimmaksi osaksi metsästysmaata, joka oli täynnä kallioita, liejuisia alankoja ja kauniita, mutta raivaamattomia lehtoja, joissa kuninkaan ja hovin huvimetsästystä varten aiotut jalot metsäneläimet kävivät jotenkin rauhallisesti laitumella, vaikka paikka olikin aivan pääkaupungin läheisyydessä. Jo Kaarle X Kustaa oli vuonna 1658 antanut käskyn tämän saaren muuttamisesta "huvipuistoksi" ja ranskalainen De la Vallée oli kohta sen jälkeen Versaillesin mallin mukaan tehnyt erään Hedvig Eleonooran hyväksymän piirustuksen "lähteineen, käytävineen ja puistoineen". Mutta se aurinko joka oli saattava Eläintarhan vihannoimaan, ei ollut vielä noussut. Työt Piispansaarella taukosivat; loitolla harmaiden pilvien takana uinaili vielä Kustaa III:n aikakausi; vielä olivat kätkössä Sinisen portin ja Rosendalin ihanuudet, ja aineelliset puuhat Hornin ja Fredrik I:n aikakaudella olivat ilman kilpailijoita tämän tulevaisuuden saaren rannoilla.