— Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä…
— Ei suinkaan, on hyvin harvinaista tavata taitavia huilunsoittajia. Kenties Ester haluaakin oppia soittamaan huilua mieluummin kuin harppua.
— No vie sun! Sepäs vasta oli naulanpäähän osattu! Totta puhuen ovat lapset jo kauan toisiaan kierrelleet ja vaikka Ester kyllä on huonosti kasvatettu tyttö, niin luulen kuitenkin, että hänestä hyvällä komennolla saadaan kunnon aviovaimo, eikä hän aivan avojaloinkaan taloon tule, niin että … niin, jos teidän armonne suvaitsee, niin on halpa taloni kernaasti avoinna niin kohteliaalle herralle, ja voihan teidän armonne ottaa harpunkin mukaansa, jos haluttaa; sehän on aivan yhtä hyvä, kuin jos palkkaisimme vanhan, juopon urkurin maksaen hänelle korttelin riisiryyniä tunnilta.
Nuori, Fredrik I:n hovin aatelismies naurahti vertaukselle ja suostui kutsuun. Noissa jyrkissä vastakohdissa oli tavallaan jotakin houkuttelevaa ja kiihoittavaa. Toisaalla oli hänen setänsä, presidentti, tuo pöyhkeä ylimys, joka ylenkatsoi ja halveksi kansaa — toisaalla Larsson, tuo pinttynyt kansanvaltainen, joka huusi onnettomuutta aatelisvallalle — näiden välissä tuo kaupparouva, joka huusi vapautta ja oli valmis suutelemaan ylhäisten hameenhelmoja; — sitten tuo luonnonlapsi, joka oli kesytettävä uusimpain Tukholman mallien mukaan — lopuksi hän itse, loistavan nimen perijä, joka hienosteli hovissa ja lähti sieltä suoraa päätä palttinapakkain keskeen säestämään Kalle Sagerin huilua, saadakseen tavata pientä porvaristyttöä, jota hänen setänsä tuskin olisi huolinut kamarineitsyeksi suositella — ja kaikki tämä tapahtui sillä uhalla, että jos hänen puuhansa tulisivat ilmi, toinen tekisi hänet perinnöttömäksi ja toinen heittäisi ulos ikkunasta; lyhyesti sanoen, tämä tilanne näytti nuoresta luutnantista niin hullunkuriselta, että hän lähti rouva Sagerin kauppapuodista mitä mainioimmalla tuulella, eikä hän muistanut hymyilleensä vielä näin herttaisesti tuon hullunkurisen, Vähäkyrön metsissä tapahtuneen seikkailun jälkeen.
20. VALTIOLLISIA JUONIA.
Asiain kulkua seuratessamme joudumme taas presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin työhuoneeseen, tähän niin monien sotkuisten vehkeiden salaiseen keskustaan, josta valtiopäiviä johdettiin ja jossa haudottiin ei enempää eikä vähempää kuin hallitusmiesten ja koko valtiollisen järjestelmän muuttamista.
Kaikki oli täällä ennallaan: sama erinomainen järjestys, sama ulkonainen somuus; ei tomun hituistakaan valtiomiehen hienolla samettitakilla; ei syrjähtänyttä kiharaakaan hänen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan käherretyssä tekotukassaan; ei kiireen merkkiäkään mahonkisille ja elefantinluisille hyllypöydille ladotuissa paperiläjissä; kaikessa näkyi ikäänkuin filosofinen tyyneys, mutta tyyneys, joka oli tehtyä ja tarkoitettu näkymään. Oven eteen asetetusta isosta peilistä sai jokainen vieras heti sisään astuessaan ihmetellä omaa itseään. Pehmeä flanderilainen matto näytti olevan pantu lattialle vartavasten sitä varten, ettei edes silkkikengän narina häiritsisi huoneen harrasta hiljaisuutta. Kaarle XI:n rintakuva katseli tuimasti vierustovereitaan, Ranskan Ludvigeja, XIV:ta ja XV:ta, jotka taas vuorostaan silmäilivät erästä siihen aikaan kaikkivaltiaan ministerin, kardinaali Fleury'n alempana olevaa rintakuvaa; mutta turhaan sai etsiä somasti koristetuilta jalustoilta Kaarle XII:n pystyä päätä. Kreivi Torsten oli liian kopea kieltääkseen vastenmielisyyttään tätä hallitsijaa kohtaan, ja jokainen tiesi hänen olleen sankarikuninkaan katkerimpia vihamiehiä. Lopuksi oli vielä yksi jalusta, jolla olisi luullut tapaavansa kuningas Fredrik I:n kuvan. Mutta ei; sillä sijalla oli eräs ranskalainen tanssijatar, mademoiselle Zoë.
Kello oli 8 aamulla, ja kreivi, joka harvoin pani maata ennen klo 2 yöllä, oli ollut työssä klo 5:stä alkaen. Vieras vieraan perästä tuli ja meni. Sisään astui nyt yhtä haavaa kaksi kookasta, komeata herraa. Toinen, joka oli soturi, oli puvussaan osaksi säilyttänyt jätteitä vanhasta karoliinien univormusta, joka Fredrik I:n aikana oli saanut siirtyä senaikaisen preussilaisen kuosin tieltä, joka taas kankipalmikkoineen, puuteroituine tekotukkineen, pitkineliiveineen ja polvihousuineen oli vain ranskalaisen univormun huonoa jäljittelyä. Tällä herralla oli ratsusaappaat, rannehansikkaat ja pitkä karoliinilainen miekka vyöllä, aivankuin sotaan lähtevällä; hänen käytöksensä oli rohkeaa ja käskevää, mutta ei loukkaavaa, pikemmin avonaista, rehellistä, miltei ritarillistakin, vaikka vähän liian suorasukaista. Kun hän puhui, puhui hän kiivaasti, ikäänkuin ei olisi sietänyt mitään vastaväitteitä, mutta taitavasti keksitty vastasyy hämmensi hänet, sukkela käännös muutti pian hänen mielipiteensä. Voi melkein aavistaa, että ajan olot olivat tehneet tämän miehen päätään pitemmäksi kuin hän oikeastaan olikaan; toiset ajat tulisivat tekemään hänet päätään lyhyemmäksi. Tätä nykyä oli hänen arvonsa ylimmillään; tämä mies oli tuon lähenevän surullisen sodan sankari, kenraali, kreivi Kaarle Emil Lewenhaupt, jota hänen rohkeimmat puoluelaisensa nimittivät "Kaarle XIII:ksi."
Toinen herra oli keski-ikäinen siviilimies, hänen pukunsa oli yksinkertainen, mutta niin aistikas ja arvokas että tuon keikarimaisen valtiomiehenkin puku sen rinnalla joutui varjoon. Pieninkin pitsi hänen kaulahuivissaan oli kaikkein hienointa lajia. Ranteita peittivät hienot kalvosimet, ja kädet, jotka aina olivat vilkkaassa liikkeessä hänen puhuessaan, olivat valkeat ja kauniit. Ja hän puhui mestarillisesti, tämä herra, hänen puheensa oli täynnä suloa ja sukkeluutta; ruotsia puhuttaessa sekoitti hän siihen alinomaa puhtainta ranskaa, joka näytti olevan hänen oikea äidinkielensä. Hän oli ryhdiltään täydellisen maailmanmiehen esikuva; koko hänen ylimyksellisessä olennossaan oli jotakin erinomaisen miellyttävää, monen mielestä mielistelevääkin, sillä hän osasi varsin notkeasti väistyä vastakkaisten mielipiteiden tieltä, kumminkin niin, että hän useimmiten sittenkin pysyi omassa mielipiteessään. Itse hän näytti tahtovan olla jonakin myrskyisen aikakauden äärimmäisyyksien sovittavana välittäjänä, vaikkakin hän siinä kohden lienee arvioinut kykynsä liian suureksi, sillä ulkopuolella hovin saleja poti hän tahtonsa teräksen puutetta, ja 1738 vuoden Ruotsi, joka kukisti Lewenhauptin, voitti lopulta ylimyksellisen tasavaltalaisen kreivi Kaarle Kustaa Tessininkin, joka tätä nykyä oli maamarsalkkana valtiopäivillä.
Nämä kolme mahtavaa herraa — tuo kylmä, viekas, hienostunut diplomaatti, tuo kiivas, ritarillinen, mutta ei juuri teräväpäinen sotilas ja tuo älykäs, sukkela, mutta pintapuolinen hovimies — liittyivät nyt asianhaarain pakosta saman lipun alle, hallitakseen isänmaatansa. Keskustelu kävi enimmäkseen ranskaksi.