21. ULLAKKOKAMARISSA LÄNTISEN PITKÄKADUN VARRELLA.

Rikkaan rouva Sagerin Läntisen Pitkäkadun varrella omistama talo oli Tukholman vanhimpia ja rakennettu muinaiseen tapaan niin, että pääty oli kadulle päin. Vähäiseen pituuteensa ja leveyteensä katsoen se oli sangen korkea ja siinä oli kolme kerrosta, paitsi korkeata ullakkoa, jonka jyrkkä katto oli liuskakivillä peitetty. Maakerrassa näiden kolmen muun kerroksen alla oli päätyyn sijoitettu puoti ja puotikamari, jossa kirjanpitäjä asui, keittiö, varastohuone ja rengin huone. Toisessa kerroksessa olivat talon parhaat huoneet, luvultaan neljä, joista kaksi oli pojan hallussa, yksi vieraita ja yksi rouva Sageria itseään varten, mutta neljästä näitä vastaavasta kolmannen kerroksen huoneesta pidettiin kahta asumatonna ja käytettiin palttinakankaiden varastohuoneina; kolmannessa asui puotineitsyt Loviisa, joka oli köyhä ja kaukaista sukua rouva Sagerille, ja tämän katsannon alla asui Ester Larsson neljännessä huoneessa eli ullakkokamarissa, josta oli laaja näköala itään päin.

Tähän korkealla olevaan turvapaikkaan oli nyt arvoisa rouva eräänä päivänä kello 3:n aikana iltapäivällä itse saattanut toivehikkaan kamarikollegiossa palvelevan poikansa ynnä nuoren kreivi Bertelsköldin siinä luvallisessa tarkoituksessa, että hänen turvattinsa oppisi harppua soittamaan niinkuin hänen isänsä oli toivonut. Arvattavasti tämä kunnon rouva jostakin syystä ei tahtonut soitantoa harjoitettavan omassa kerroksessaan, jossa Ester otti vastaan muut opettajansa, koska naapurit voisivat siitä saada aihetta juorupuheisiin, ja muutoinkin oli rouva Sager turvattinsa suhteen siksi varova ja arka, ettei sallinut kenenkään nousta ullakkokamariin muutoin kuin hänen itsensä taikka Loviisan läsnä ollessa.

Kreivi Bertelsköld nousi nyt viidettä tai kuudetta kertaa noita jyrkkiä portaita, ja joka kerta oli hän noussut yhä keveämmin askelin. Hänen edellään lensi Ester keveästi kuin lintu, kaksi tahi kolme porrasaskelta kerrallaan; emäntä itse kiipesi sinne kreivin taluttamana ja oli ylen mielissään tästä kunniasta, mutta poika, joka palveli kamarikollegiossa, oli tuntemattomasta syystä jäänyt tulematta, ja kohtelias nuori ylimys sai kiittää talossa saavuttamaansa suurta suosiota siitä, että tämä pojan pois jääminen ei siksi kerraksi keskeyttänyt opetuksen antamista. Kunnon rouvalla oli kyllä syytä huoliin ja epäilyksiin, niinkuin näkyy seuraavasta keskustelusta tai paremmin sanottuna yksinpuhelusta.

— Ei sen vuoksi, teidän armonne, — puheli hän portaita vaivalloisesti kiivetessään, — eipä sen vuoksi — minulla on jumalankiitos silmät päässä erottaakseni kunniallisen nuoren miehen ylhäisestä epatosta, joka panee yksinkertaisten porvarillisten ihmisten pään pyörälle, mutta minä epäilen kuitenkin, olisiko mies-vainajani, joka puolusti vapautta ja Fredrik-kuninkaan kruunua, sallinut noin sievän nuoren herran käydä Esterin luona hänen omassa huoneessaan, vaikka se olisikin tapahtunut minun itseni läsnä ollessa, sillä teidän armonne voi kyllä arvata, että olemme arkoja kunniallisesta nimestämme, ja Jumala kuningasta varjelkoon, se on tietty, mutta Jumala varjelkoon myös maan tyttäriä kuninkaallisen majesteetin armollisilta silmäyksiltä. Kummoinen herra, semmoinen palvelija, sanoo sananlasku, eikä ole kauan siitä, kun oli vähän niin ja näin, että Maria Larsson pääsi onnellisesti pakoon… No, en puhu mitään, ja teidän armonne tietää, että kamarikollegiossa palveleva poikani on miltei kihloissa Esterin kanssa, eihän se haitanne hänen ylenemistään, että hän soittaa huilua, vai kuinka? Siunatkoon, missä hän nyt virkailee, kun teidän armonne on tehnyt meille sen kunnian — kyllähän voin ymmärtää, että siellä on paljon kirjoittamista. Kallella on kaunis käsiala, hänhän se kirjoittaakin meidän kaikkein armollisimman kuninkaamme arvonimen päällekirjoituksiin … huh, nämä portaat ovat niin jyrkät, teidän armonne, talo on rakennettu Kustaa-kuninkaan aikana, ja Sagerin suku on syntynyt ja kuollut tässä rakennuksessa. Mutta nyt olemme ylhäällä. Loviisa, vartioi puotia niin kauan kuin minä pidän seuraa hänen armolleen, ja pidä Maleniusta silmällä, ettei hän mittaa liian paljon kamaripalttinaa, jos kuningattaren hovipiiat puotiin tulisivat. Kiusaa ja vaivaa on noista puotipalvelijoista, ja pelkkiä hutiluksia on nykyajan nuori väki, kaikki he ihastuvat ylhäisiin, mutta kuinka vapauden ja kamaripalttinan käypi, sen jätän sanomatta…

Nyt oli tultu Esterin ullakkokamariin. Se oli pitkä, korkea ja vanhanaikainen huone, joka ainoine ikkunoineen olisi ollut ylen ikävä, ellei siitä olisi ollut mitä ihanin näköala linnanmäelle, laivasillalle ja merelle. Tässä ainoassa ikkunassa oli omat merkillisyytensä, ja Bertelsköld oli useita kertoja rohjennut tiedustella syytä siihen, saamatta kuitenkaan muuta vastausta kuin että se oli "vanhan maailman aikainen". Ruutujen edessä oli nimittäin vankka rautaristikko, ja Ester oli — oikukas kun oli — luultavasti päästäkseen tuota näkemästä, asettanut ikkunan eteen omituisen kukka-astian: nuoren, isossa puulaatikossa kasvavan kuusen. Mutta metsän vapaa kasvi ei näyttänyt muuttuvan tässä vankeudessaan; kuusi hyötyi hyvin levittäen tuuheita oksiaan ikkunan ja ristikon eteen, niin että huone selkeällä päivälläkin oli puolipimeä.

— Ester, nosta nyt pois tuo ilkeä puu; eihän täällä voi toisiaan nähdä; ja kun hänen armonsa on niin armollinen että sinun tähtesi näkee vaivaa tänne tullakseen, lapseni, tulee hänen toki nähdä sormesi kieliä koskettelevan, — mutisi rouva Sager pahalla tuulella, kun ei poikaa kuulunut.

— Suokaa anteeksi, — vastasi Ester nöyrästi, mutta varmasti, — se on minun metsäni, ainoa mikä minulla on, ja jos ei metsä saa päivänvaloa, se lakastuu.

— Sallikaa puun olla paikallaan, — puuttui Bertelsköld puheeseen. — Vanha sananlasku sanoo, että soitannon oppiminen aina käy parhaiten hämärässä.

— No, jos niin on, — vastasi rouva Sager, ottaen sukankutimensa esille, — niin ymmärtää teidän armonne semmoiset asiat paremmin kuin minä… Missä Kalle viipynee … mutta kenties, lapseni, otat aluksi sen virren, jota isäsi niin rakastaa — numero 354.