Ester juoksutteli sormiaan suuren, huoneessa olevan paljinharpun kielillä ja avasi juuri huulensa aloittaakseen virren, kun Loviisa samassa vähän hämillään pisti päänsä ovesta sisälle.
— Muori olisi hyvä ja tulisi heti kohta alas, — huudahti hän. — Uudenaikaisen "rouvan" sijasta käytettiin siihen aikaan vielä kotipuheessa vanhaa kunniallista muorin nimeä.
— Mikä hätänä? — kysyi emäntä, pannen pois sukankutimensa.
— Muori olisi vain hyvä, ja tulisi heti kohta alas!
— Tottapa taas on nokivalkea keittiössä, vaikka nokikolarille maksetaankin kaksi plootua vuodessa, — jupisi eukko. — Niin se on aina, sulaa kiusaa ja vaivaa, ja ajat huononevat huononemistaan. Loviisa, jää tänne niin kauaksi … hänen armonsa suokoon anteeksi…
Näin sanottuaan hän oli kadonnut. Kreivi ja hänen oppilaansa olivat yht'äkkiä kahden kesken tässä hämärässä huoneessa, jossa marraskuun varhainen iltapuhde jo muutoinkin alkoi tuntua.
Syntyi hetken äänettömyys. Bertelsköld oli tähän asti kohdellut Esteriä kuin oikullista lasta; heidän välillään oli syntynyt jonkinlainen tuttavallisuus niinkuin veljen ja sisaren välillä. Ollessaan nyt ensi kertaa kahden kesken tämän virmapään kanssa, joka oli niin ihmeellisesti kehittynyt sen jälkeen, kuin he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Suomessa, ei kreivi aluksi oikein tiennyt mitä virkkaa.
Mutta luonnonlapsen tarkalla vaistolla, joka aina neuvoo, mitä hänen on tehtävä, tarttui Ester uudelleen harpun kieliin ja aloitti virren raittiisti ja heleästi, niinkuin olisi metsän kuusille laulanut. Kreivi kuunteli. Tässä mutkattomassa, liikuttavassa sävelessä oli jotakin, mikä sai hänen sydämensä heltymään. Ester lauloi:
Jos kaikilla puilla ja ruohoillakin — jos niilläkin äänensä oisi, ja lintuset sävelin taivaisin, kuin enkelit laulella voisi, ei Jeesusta Kristusta kuitenkaan me kyllin taitaisi kiittää.
— Vielä yksi säkeistö, Ester, vielä yksi säkeistö! Bertelsköldistä tuntui niinkuin hän kuulisi vangitun linnun häkissään laulavan metsän vapaudesta.