Ja ikäänkuin nuori tyttö olisi aavistanut hänen ajatuksensa, aloitti hän heti sen jälkeen seuraavan säkeistön:
Kas lintunen lentääpi laaksosta maan, läpi ilman se liiteleepi, se riemuiten kiittääpi Jumalataan ja ilosta viserteleepi, niin sielukin, lennä sä korkeuteen ja Luojalles kiitosta laula!
Laulu lakkasi. — Sano minulle, Ester, — virkkoi Bertelsköld, vielä äskeisissä ajatuksissaan, — kuinka on isäsi hennonut sulkea sinut tähän synkkään häkkiin? Ja mitä merkitsevät nuo vahvat rautaristikot ikkunasi edessä, — kun sinä enemmän kuin kukaan muu tarvitset vapautta ja valoa?
Ester painoi sormensa suun eteen ja osoitti ulommaista huonetta, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan.
Bertelsköld aukaisi oven. — Ei siellä ole ketään, — sanoi hän teeskentelemättömästi.
— Niinpä sanon minä kreiville, — kuiskasi Ester, — että täällä on monta vuotta sitten asunut eräs mielipuoli tyttö, Sagerin sukuun kuuluva. Hän oli rakastanut erästä ylhäistä herraa ja hänet oli petetty, siinä kaikki, ja se on niin tavallista, sanoi Loviisa. Mutta ei häntä rautaristikko pidättänyt, se on tietty. Hän hyppäsi alas.
— Hyppäsi alas kolmannesta kerroksesta?
— Se on tietty. Mitäpä hänellä olisi ollut täällä tekemistä?
— Mutta korkeus on hirvittävä, yli viidenkymmenen jalan, ja alla on kivetty pihamaa. Kai hän musertui kuoliaaksi?
— Niin — kyllä kai, mutta eihän se ollut niin vaarallista! Hänethän oli petetty.