Naiset alkoivat riisua naamareitaan.
Silloin niiasi nuori Kevät vielä syvempään kuin ennen ja luikahti kuin ankerias hämmästyneiden katselijaryhmäin välitse tiehensä. — Viekää minut täältä! — kuiskasi hän nopeasti Bertelsköldin korvaan.
— Ester! — kuiskasi tämä, menehtymäisillään hämmästyksestä.
— Sanoinhan, että tahdoin nähdä kuninkaan! Mutta tulkaa…
— Ei, armas Kevät, niin helposti ette pääse käsistämme! — huudahti eräs lihava, lystikkään näköinen herra, asettuen heidän tiellensä. Se oli monsieur de Broman.
— Pois, pois! — vastasi Bertelsköld ja työnsi hänet syrjään. Syntyi tungos… Eräs kookas, harteva mies seisoi pakenevain tiellä. Se oli Larsson… Ei päästy paikalta liikahtamaan.
— Onneton! — kuiskasi Bertelsköld, — sinä olet hukassa, jos emme pääse täältä pois…
— Naamio, naamio! — huudettiin usealta taholta. — Kaikki olivat nyt riisuneet naamarinsa. Kevät yksin oli vielä naamioituna. Hänen kätensä vapisi.
Silloin kääntyi yht'äkkiä kaikkien huomio erakkomajaan. Kuningatar oli pyörtynyt! Kiertotähtien radat olivat käyneet ristiin. — Bertelsköldin ja hänen turvattinsa onnistui päästä pakoon.
Pidot keskeytyivät vähäksi aikaa. Kuningatar vietiin pois, mutta kuningas jäi vielä sinne katsomaan kreivi Tessinin uutta ilveilyä: "L'enfant jaune" (keltainen lapsi), joka esitettiin ennen illallista. Turhaan etsittiin ihastuttavaa Kevättä. Hän oli kadonnut, ja nyt oli taas marraskuu.