23. SAMANA YÖNÄ.
Kevättä esittävä naamio oli tuskin päässyt salin tungoksesta palvelijoita täynnä olevaan eteiseen, ennenkuin hän, sanaakaan selitykseksi sanomatta, riuhtaisihe irti saattajastaan ja riensi erään odottavan kamarineitsyen luo, joka heitti viitan hänen hartioilleen ja vei hänet pois. Bertelsköld kiiruhti heidän jälkeensä portaita alas. Portille ehdittyään hän näki eräitten vaunujen vierivän pois, ja lyhtyjen valossa hän erotti vaunujen ovesta Stenbockin kreivillisen vaakunan.
Hämmästys, pelko, levottomuus ja närkästys täyttivät vuorotellen nuoren miehen mielen. Oliko se todellakin Ester Larsson? Olihan verratonta kevytmielisyyttä ja rohkeutta, että tuo lapsellinen tyttö, joka oli sekä alhaista sukua että vailla kaikkea suuressa maailmassa vaadittavaa esiintymistaitoa, uskalsi valepuvussa tunkeutua tähän paikkaan, johon kaikki pääkaupungin ylhäiset ja loistavat suvut olivat kokoontuneet! Ja kuinka se oli ollenkaan voinut tapahtua? Oliko tosiaankin Larsson, tämä jäykkä kansanvaltainen, isällisen heikkoutensa viettelemänä suostunut tyydyttämään pilalle hemmotellun lempilapsensa oikkuja? Sama turhamaisuus, joka oli houkutellut hänet antamaan tyttärelleen kasvatuksen, joka oli yläpuolella hänen säätyään, olisi siis vietellyt hänet siihenkin, että hän tahtoi antaa tämän tuntematonna näyttää ulkonaisia etujaan majesteettien ja hovin edessä? Muuta ymmärrettävää selitystä ei ollut. Ja kuta varmemmalta tämä Bertelsköldistä näytti, sitä enemmän hänen närkästyksensä kohdistui isään, joka noin anteeksiantamattomasti voi saattaa lapsensa maineen vaaraan. Lapsi parka, mikä oli hänestä semmoisen johdon alaisena tuleva tuon kevytmielisen hovin läheisyydessä, jonka loistoa kohti hän lensi kuin perhonen kynttilän liekkiin? Olihan hän kaikessa hurjassa uhkamielisyydessään kuitenkin rakastettava ja lahjakas olento, joka oli pelastettava mihin hintaan hyvänsä, vaikkapa häntä sitten olisi puolustettava oman isänsä ajattelemattomuutta vastaan.
Bertelsköld ei kauan miettinyt. Hän päätti heti hakea käsiinsä
Larssonin, joka ei vielä ollut kreivi Tessinin pidoista poistunut.
Samassa avattiin ovet, ja kuningatar, joka oli tointunut tainnoksistaan, astui ulos mennäkseen vaunuihinsa isännän, emännän ja kamarirouviensa saattamana. Mutta kun kuningas Fredrik, joka yhä enemmän laiminlöi puolisoaan, näki hyväksi edelleen kunnioittaa pitoja läsnä olollaan, jäivät useimmat vieraistakin sinne vielä katsomaan L'enfant jaunen esitystä.
Kaikki olivat nyt ilman naamareita. Useat olivat nähneet Bertelsköldin tarjoavan käsivartensa sille nuorelle naamiolle, joka oli herättänyt niin suurta huomiota. — Ah, — huudahti monsieur de Broman, — tuossa on meillä neiti Stenbockin ritari! Tiedättekö kreiviseni, että te oikeastaan olisitte sotaoikeuden eteen asetettava siitä, että olette ryöstänyt meiltä yhden pitojemme kauneimpia koristuksia — lähinnä ihastuttavaa Amaryllistä — lisäsi hän siksi kovalla äänellä, että kuningas, joka ei ollut heistä kaukana, kuuli sen.
— Teidän tarkkanäköisyytenne on erinomainen, — kuiskasi Bertelsköld, iloissaan siitä, että voi haihduttaa epäluuloja; — mutta minä pyydän teitä, sallikaa naiselleni se pieni hauskuus, että hän saa esiintyä tuntematonna; varmaankin hän pian taas palajaa takaisin.
— Neiti Stenbock se ei ollut; hän sairastui eilen illalla eikä pääse huoneestaan, — puuttui puheeseen eräs kamarijunkkari, joka täsmälleen tunsi hovin asiat.
— Anteeksi herraseni, te erehdytte, — vastasi toinen kamarijunkkari, joka oli tuntevinaan nuo asiat vieläkin paremmin. — Neiti Stenbock tilasi viikko sitten ne Parisin kukat, joita Kevät kantoi, ja hänen vaununsa pysähtyivät portille, kun minä saavuin tänne.
— Mutta hänen oma lääkärinsä on sanonut minulle, että hänessä on tuhkarokko, — väitti edellinen.