Spolin alkoi epäillä ovelan juonensa onnistumista. Se oli hyvä kyllä kerran maailmassa valmistamaan hänen kostoaan; mutta mitä tämä liikutti noita hänen selkänsä takana olevia mahtavia herroja? Pois on porvariskuningas saatava; vasta hänen valtaistuimensa kukistuttua voivat hatut toivoa valtaan pääsevänsä.
Mutta Spolinilla oli, niinkuin taitajalla kalastajalla ainakin, yhtä aikaa monta verkkoa virrassa. Hän nuuski sieltä, nuuski täältä ja löysi Tukholman ravintoloista erään nuoren narrin, nimeltä Kalle Sager, joka eli hauskaa elämää muutamien köyhien aatelismiesten kanssa, jotka, kun saivat viettää iloisia päiviä hänen kustannuksellaan, eivät pitäneet niin tarkkaa lukua siitä, vaikka seuratoveri ei ollutkaan aatelismies. Kun rehellinen, mutta kovin lyhytnäköinen äiti luuli poikansa istuvan kamarikollegiossa valtakunnalle ylen tärkeihin toimiin syventyneenä, katsoi Kalle Sager taiteellisiin lahjoihinsa nähden sopivammaksi soittaa huilua ihanille ravintolaneitosille, ja näiden iloisten, noiden ylhäisten ystäväinsä seurassa viettämänsä päivällisten jälkeen hän kerran hairahtuikin niin, että tuli kotiin jotensakin vireissä juuri sinä päivänä, jolloin neitsyt Loviisa, säikähtyen hänen iloisuuttaan, pyysi muoria tulemaan alas Esterin ullakkokamarista — mistä oli seurauksena se, että eukko unohti menemästä takaisin.
Tämän oivallisen nuoren miehen kanssa onnistui Spolinin päästä lähempään tuttavuuteen etupäässä sillä tavoin, että hän uskotteli voivansa korkeiden suosijain luona puhua tuon ansiokkaan nuorukaisen puolesta. Ja koska samat lupaukset olivat suorin tie rouva Sagerin sydämeen, niin oli tämän viekkaan urkkijan helppo päästä siihen samaan puotiin, jonka ovet vähäistä ennen olivat auenneet kreivilliselle harpunsoittajallekin.
Spolin tiesi hyvin kyllä, mikä oli hänen vastustajansa heikoin ja arin kohta. Mutta hän tiesi myöskin, että Ester oli häntä viisaampi: jo kerran ennenkin oli tyttö tehnyt hänen hankkeensa tyhjiksi. Hän varoi sentähden näyttäytymästä Esterille ja hänen onnistui sen sijaan saada puolelleen neitsyt Loviisa, joka oli hyvänluontoinen, mutta yksinkertainen ihminen. Hän puheli niin kauniisti, tämä siivo viskaali, vanhasta ystävyydestään tuota kammioonsa suljettua lapsiraukkaa kohtaan, kuvaili, kuinka julmasti tyttöä nyt kohdeltiin ja kuinka ei pitäisi vastustaa hänen viattomia toivomuksiaan. Neitsyt Loviisan hyvä sydän heltyi kokonaan, etenkin kun hän muutamista pienistä kohteliaisuuksista oli huomaavinaan, että viskaalinrouvan arvonimen saavuttaminen ei kenties olisi aivan mahdotonta. Ja koska tapahtui niin, että neiti Stenbock sairastui iltaa ennen kuin hänen oli esiinnyttävä katrillissa kreivi Tessinin luona, ja hänen kamarineitsyensä oli neitsyt Loviisan hyvä ystävä, niin tarvittiin vain muutamia määräyksiä ja sopiva käsiraha neiti Stenbockin palvelijoille, ja niin valmistettiin Esterille, joka sattui olemaan vartaloltaan samanlainen kuin neiti Stenbock, se hauskuus, että hän sai mennä naamiaisiin tuon korkeasukuisen neidin puvussa. Kunnon viskaalin kavala salahanke tarkoitti sitä, että tämä uhkamielinen, kokematon porvaristyttö ennen pitkää ilmaisisi itsensä niin loistavassa seurassa, josta tietysti olisi seurauksena ilmeinen pahennus ja julkinen häväistys Larssonin itsensä läsnä ollessa. Mutta suurinkin viisaus joutuu häpeään, eikä viskaali Spolin ollut osannut ottaa lukuun sitä, että vaasalaisen tytön luontaista reippautta naamiohuveissa pidettiin hyvin näyteltynä osana ja että hänen synnynnäinen suloutensa, jota Tukholman kuuluisin tanssinopettaja oli kehittänyt, oli antanut hänelle rohkeutta esiintymään edeltä käsin harjoitetussa katrillissa, ja että hänen tuona vaarallisena hetkenä onnistui tavata suojelija, joka pelasti hänet joutumasta ilmi. Spolinin hanke oli taas mennyt myttyyn; hänen täytyi keksiä toinen.
Tähän uuteen neronleimaukseen oli toivehikasta nuorukaista Kalle Sageria käytettävä välikappaleena, ja sitä varten usutettiin hänen kimppuunsa jotenkin julkea karhu.
— Tiedätkö mitä? — kysyi Spolin häneltä eräänä tuttavallisena hetkenä, kun istuttiin pullojen ääressä Espanja-nimisessä ravintolassa. — Kaupungilla juorutaan, ettei sinulla enää ole paljonkaan perinnöstäsi jäljellä.
— Joutavia! — vastasi huilunsoittaja, joka ei ollut asiasta milläänkään. — Ellen tahtoisi pitää äiti-eukkoa hyvällä tuulella, niin näyttäisin heille, mitä hänellä on arkun pohjalla.
— Sitä et voi niin tarkoin tietää. Minä sinun sijassasi ottaisin pyöritelläkseni tuota pohjalaista tervatynnyriä. Tyttö on painava, vaikk'on pieni, ja se tekisi velkojat lauhkeiksi kuin lampaat.
— Esterkö? Vai niin, sitä virttä vetää äiti joka päivä. Mutta minä en huoli siitä penikasta, eikä hän huoli minusta. Hän on ollut vähällä repiä silmät päästäni, kun olen sinnepäin viitannut.
— Niinkö luulet? Vanha mies, etkä ymmärrä enempää kuin koulupoika tyttöjen oikkuja. Se, että hän sinua kynsii, todistaa juuri, että hän salaa rakastaa sinua.