— Kyllä kai. Mutta minä sanon: ei, kiitoksia, tarjotkaa muille herroille.
— Niin, niin, kyllähän sinä sen ylpeän Larssonin mielestä taitaisit olla liian halpa hänen tyttärelleen, vaikka oletkin Tukholman pulskimpia nuoria miehiä! Minä sinun sijassasi näyttäisin hänelle, että tyttö ottaa sinut avosylin, milloin vain tahdot tehdä hänelle sen kunnian, että kosit häntä.
— Niinkö se luulee, se siivoton jyväjuutalainen, että minä olen liian halpa hänen tyttärelleen? No olkoon menneeksi, vaikkapa vain häntä oikein suututtaakseni…
— Kas, sepä olisi kostoa se! Huomenna esimerkiksi, kun tyttö lähtee tavalliselle ratsastukselleen Hornin tulliin… Eikö teillä ole päivälliset siellä lähiseudulla?
— Muutamat parhaat ystäväni: Ulfvenklou ja Lejonram, ja Gyllenfelt, ja hänen ylhäisyytensä Hårdin veljenpoika, ja muutamia muitakin ylimyspoikia.
— Sehän napsahtaa lukkoon kuin ranskalainen huvinäytelmä. Jos esimerkiksi tytön hevonen pillastuisi — noin vain vähän, tietysti, pienestä korvaan pistetystä taulapalasesta… Sinähän olet hyvä ratsastaja, muistelen kuulleeni?
— Niin sanovat kaartin musikantit. Mutta tallirengit sanovat, että olen hyvä huilunsoittaja.
— Kateutta, pelkkää kateutta! Olenhan nähnyt sinun ratsastavan kuin turkkilainen ojien yli Ladugårdissa? Sanalla sanoen, sinä suistat pillastumassa olevan konin … sinä pelastat kaunottaresi… Se on niin kaunista, semmoista tapahtuu usein nykyajan romaaneissa…
— Sen tiedän. En lue mitään muuta kuin romaaneja.
— Sitten viet hänet ystäviesi luo … vähän tainnoksissa, se vaikuttaisi mainiosti…