Myrsky kiihtyi. Bertelsköld tarttui Esteriä käteen ja talutti hänet erääseen sivuhuoneeseen. — Jää tänne hetkiseksi, — kuiskasi hän; — ja jos en voisi viedä sinua täältä pois, niin luutnantti Lejonram sen tekee. Älä pelkää; hän on parempi kuin hänen maineensa.
— Jos sinä kuolet, niin tahdon minäkin kuolla kanssasi! — huudahti Ester ja tarttui häntä käsivarteen. Hän oli kuin mieletön eikä enää tiennyt mitä sanoi.
— Ei, Ester, vielä olen elossa puolustaakseni kunniatasi. Jää tänne; tuo häväistys vaatii verta!
— Ei, ei, älä mene, he tappavat sinut! Minä en päästä sinua! — ja hän tarttui vielä lujemmin kiinni Bertelsköldin käsivarteen.
— Lapsi parka, etkö siis tiedä, että minä rakastan sinua ja että sinun kunniasi on minun kunniani! Tahdotko saattaa minut epätoivoon?
Ester katsoi häneen suurin, hämmästynein silmin ja päästi hänen kätensä. — Mene, mene! — kuiskasi hän, turhaan koettaen salata kyyneleitään.
Bertelsköld sulki sivuhuoneen oven ja astui saliin. Hän tapasi kaikki vieraat valmiina vaatimaan hyvitystä. Siitä vain riideltiin, kenen ensin pitäisi miekkailla Ester Larssonin puolustajan kanssa.
— Hyvät herrat, — sanoi nuori kreivi maltillisesti ja varmasti, — herra Gyllenfeltiä on lyöty kasvoihin. Minä sanon, että hän on sen täydellisesti ansainnut, ja hänen kanssaan on minulla siis kunnia ensiksi taistella. Luutnantti Lejonram lienee niin hyvä, että rupeaa todistajakseni.
— Minä ehdotan, että lopetamme päivällisemme ja sitten sovimme asiasta Liljeholmissa, — ehdotti Krauser, tyytymätönnä siitä, että häntä häirittiin näin hauskassa toimessa.
— Mahdotonta! Pimeä tulee! Allons, käykäämme asiaan käsiksi! — huudettiin.