Vastatullut oli kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka ratsastaessaan
Espanjan ravintolan sivu oli tuntenut kartanolla seisovan Ester
Larssonin papurikon ja, siitä hämmästyneenä, päättänyt tiedustella
syytä hänen läsnäoloonsa tässä hieman huonomaineisessa paikassa.
— Mitä tämä on? — huudahti hän vihan punastus ylevällä otsallaan, — mitä tämä on, hyvät herrat? Sopiiko ruotsalaisen aatelismiehen tällä tavoin käyttäytyä turvatonta ja kunnioitettavaa naista kohtaan? Onko täällä ketään, joka rohkenee sanallakaan tahrata tämän nuoren tytön mainetta?
Herrat katsoivat toisiinsa, Gyllenfelt mutisi: — Kuka on antanut kreiville oikeuden sekaantua meidän asioihimme? Tyttö on lyönyt aatelismiestä; hänen pitää, saakeli vieköön, suudella ensin kättäni ja sitten suutani.
Bertelsköld loi ylenkatseellisen silmäyksen puhujaan.
Lejonram, joka, vaikka olikin peluri, oli hyväsydämisin kaikista näistä rentuista, löi nyt kreiviä hiljaa olkapäälle ja kuiskasi: — Ole järkevä, älä nosta riitaa. Tule ja tyhjennä lasi meidän kanssamme, niin annamme tytön mennä tiehensä. Tiedämmehän kaikki, että sinä olit hänen ritarinsa naamiaisissa kreivi Tessinillä.
— Kuka on levittänyt…?
— Kukako? Kysy sitä miltä parturilta tahansa, joka kähertää hiuksiasi, sillä se on nyt luultavasti puheenaiheena kaikissa Tukholman parturituvissa. Minä kuulin sen tänään eräältä pieneltä ilkeältä mieheltä nimeltä Spolberg tai Spole, vai mikä hänen nimensä lienee.
— Vai niin, — kiljaisi taas Gyllenfelt, joka myöskin näytti muistavan jotakin, — kreivi luulee, että meillä täällä on naamiaiset, joihin saapi ilman muuta tuoda minkä katunaisen tahansa!
— Luuleeko kreivi, että meitä voi pettää yhtä helposti kuin eräitä ylhäisiä yömyssyjä.
— Antakaa hänen tanssia keväthyppyjään! Täällä on kyllä kavaljeereja — kesiä, syksyjä ja talvia — tarpeen mukaan.